HEVOSELÄMÄÄ Ilon tarina
Ilo oli suomenhevonen, ruunattu luultavasti jo nuoruudessaan Sulvalla, Vaasan lähellä. Se oli syntynyt viimeisenä sotakesänä 1944.
Se oli tuotu alle vuoden ikäisenä syntymäkotiini Kuortaneelle Ylijoen kylän Kuhanpihaan, erääseen metsänrannan taloon, josta aukeaa maisema länteen pelloille ja Kuhajärvelle.
Järven takana sijaitsevat Kuhanpihan päätalot, joista tämäkin tila ja naapurin tila oli lohkottu veljeksille vapaussodan jälkeen 1920-luvulla. Molemmat tilat olivat kokonaispinta-alaltaan noin 90 hehtaaria ja peltoa kummassakin oli runsas 10 hehtaaria.
Aaro-enoni, joka lapsuudessani asui myös samassa taloudessa, ei hänkään ollut enää varma siitä, miten Ilo-hevonen oli aikanaan tuotu meille. Oliko se tuotu kuorma-autolla suoraan Sulvalta vai junalla Vaasasta Alavuden asemalle, josta matkaa kotiini oli 17 kilometriä.
Minulle on jäänyt mielikuva siitä, miksi hevonen meille tuotiin.
Ukkini ja mummini sekä äitini asuivat myös kanssani samassa taloudessa, myös kaksi enoani ja kaksi tätiäni kuuluivat samaan talouteen.
Ennen sotia ukki ja mummi olivat olleet takaamassa joidenkin muidenkin henkilöiden kanssa mummini veljen liiketoimia, jotka olivat menneet heikosti. Silloin talon metsät oli myyty tämän takauksen takia, jotta velat saatiin maksettua.
Sotien jälkeen mummini veli oli kiitollisuuden velassa halunnut jotenkin hyvittää asian. Näin Ilo-hevonen siis tuli mummin veljen maatilalta Sulvalta meille.
Ilo oli väriltään ruskea ja niin sanottu siimaselkä. Myös harja ja otsatukka olivat ruskeita. Sillä oli pienet vaaleat pilkut otsalla ja turvassa sekä jonkun verran vaaleaa karvaa myös kavioiden yläpuolella.
Ilo oli pienikokoinen, mutta vankkarakenteinen. Pää oli suhteellisen suuri.
Kun Aaro-enoni oli kuvaillut hevosta runsas kymmenen vuotta sitten Tampereella sairaalassa huonekaverilleen, äskettäin edesmenneelle hevosmiehelle, Tuomo Mäkelälle, niin tämä oli heti tunnistanut hevosen kuuluisan periyttäjäori Manun jälkeläiseksi.
Tuomo oli sanonut, että se on varmaan aituri. Niinhän se kyllä olikin, sillä sitä eivät juuri aidat ja veräjät korotettunakaan pidätelleet. Joskus se kävi yöllä kello kahden ja neljän välissä syömässä viljanoraitakin ja oli taas aamulla omalla vainiollaan, kun talon väki heräsi aamutoimiin.
Ilo oli huumorihevonen, joka kävelytti joskus isäntäänsä kilometrikaupalla, kun lähti metsätöistä tai muualtakin omin lupinsa kävelemään kotiin päin.
Itse olen syntynyt 1951 ja muistan Ilon jo ainakin kaksi- tai kolmevuotiaasta asti. Ihmisille se oli aina ystävällinen.
Muut kylläkin kauhistelivat, kun pienenä poikana pyörin sen jaloissa, nyin sitä hännästä ja ajoin sitä pois tieltä sanomalla hus-hus. Joskus se harrasti vähän koninleikkiäkin ja nipisteli huulillaan vaatteiden läpi.
1950-luvun loppupuolelta muistan surullisen päivän, kun ukki innostui myymään Ilo-hevosen naapuriin vajaan kilometrin päähän meiltä 30 000 markan hinnalla. Mutta Ilopa ei kotiutunutkaan uuteen paikkaan, vaan karkasi useasti entiseen kotiinsa. Hevonen sai lopulta tahtonsa läpi ja kauppa purettiin. Sitten olin taas minäkin iloinen.
Ukkini, joka oli itselleni hyvä isän korvike, aprikoi useaan kertaan, että kumpi mahtaa ensin lähteä tästä maailmasta, Ilo vaiko hän.
Niin siinä sitten kävi, että kun olin armeijassa Oulussa syksyllä 1972, Ilo oli liukastunut laitumella juostessaan ja katkaissut jalkansa. Ikää sillä oli silloin jo 28 vuotta. Niin Ilo joutui lähtemään viimeiselle matkalleen Seinäjoelle teurastamolle.
Lomalle tullessani ei tallista kuulunutkaan enää tuttua hirnuntaa. Ilo oli poissa.
Myöhemmin saman vuoden joulukuussa menehtyi sitten ukkini Kuortaneen vanhainkodissa. Hän oli vanha vapaussoturi ja rakuuna. Minä olin silloin jo Haminassa RUK:ssa.
Sain sitten onnekseni lomaa osallistuakseni ukkini viimeiselle matkalle Kuortaneen hautausmaalle.
TAPIO LAAJA
Kuortane
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
