Kun keskusta rojahti viime viikolla Yleisradion puoluekannatusgallupissa ensi kertaa historiassa alle kymmenen prosentin, soitin Seppo Kääriäiselle kysyäkseni MT:n artikkelia varten, että mistä näin pahasti kiikastaa.
Keskustakonkarin vastaus oli, että taustalla vaikuttaa vuosia jatkunut kehitys, johon liittyy ihmisten luottamuksen rapautumista. Kääriäinen epäilemättä osuu arviossaan oikeaan.
On käynyt selväksi, etteivät suomalaiset jaksa loputtomiin seurata Sanna Marinin (sd.) hallituksen riitelyä ja päättämättömyyttä, saati keskustan roolia kuohunnan keskiössä. Mutta ymmärtääkseen entisen pääministeripuolueen näin surkeita kannatuslukuja on kuviota syytä tarkastella syvällisemmin.
Puolueiden kannatusrakenteen voi karkeasti ottaen jakaa kahteen osaan. On liikkuvaa äänestäjäkuntaa, jotka päättävät yleensä vasta vaalien kynnyksellä, ketä äänestävät. Nämä äänestäjät sukkuloivat yleensä kahden tai kolmen, mahdollisesti jopa useamman puolueen välillä. Olennaista on, mikä puolue pystyy milloinkin tarjoamaan uskottavimman vaihtoehdon niihin kysymyksiin, jotka kyseinen äänestäjä kokee itselleen tärkeiksi. Tämä joukko muodostaa äänestäjien enemmistön ja kasvaa jatkuvasti.
Toinen äänestäjäryhmä ovat vakiintuneesti samaa puoluetta äänestävät. He ovat ideologisesti ja tunnetasolla kiinnittyneitä tiettyyn puolueeseen, ja kynnys äänestää muita on korkea. Tätä äänestäjäainesta voisi nimittää puolueiden perälaudaksi. Menestyäkseen vaaleissa puolueet tarvitsevat myös huomattavan joukon liikkuvia äänestäjiä.
Liikkuvia äänestäjiä ja perälautakannatusta ei pidä nähdä toisilleen vastakkaisina asioina. Kun puolueen perusta on luja, pystyy se yleensä houkuttelemaan paremmin myös uusia kannattajia. Jos perusta horjuu, käy lauma levottomaksi ja liikkuvat äänestäjät aistivat heikkouden.
Keskustan kannalta erityisen huolestuttavaa on, että puolueesta lähtee yhä enemmän sellaisiakin äänestäjiä, jotka ovat aiemmin samaistuneet keskustalaisiksi jopa vuosikymmeniä. Perälauta vuotaa.
Suomessa historiallisesti katsoen vahvoilla puolueilla, sosiaalidemokraateilla, keskustalla sekä etenkin kokoomuksella, perälauta on ollut huomattavan laaja. On voitu laskea, että jokainen saa varmuudella vaaleissa ainakin yli kymmenen prosentin kannatuksen.
Eduskuntavaaleja 2011 ja 2019 kuvailtiin keskustalle aikoinaan katastrofaalisen huonoiksi. Puolue hukkasi niissä liikkuvat äänestäjät. Tuolloin kannatusprosentit olivat 15,8 sekä 13,8 prosenttia. Vaalitappioiden väliin mahtui vuoden 2015 suuri vaalivoitto, mutta Juha Sipilän johdolla keskustan politiikka kävi suhteettoman talouskeskeiseksi ja profiili suhteessa kokoomukseen hämärtyi.
Nyt kannatus mataa vielä ratkaisevasti noitakin lukuja alempana. Keskustan kannalta erityisen huolestuttavaa on, että puolueesta lähtee yhä enemmän sellaisiakin äänestäjiä, jotka ovat aiemmin samaistuneet keskustalaisiksi jopa vuosikymmeniä. Perälauta vuotaa.
Keskustan peruskannatus lepää maaseudun, pikkukaupunkien sekä Tampereen pohjoispuolisen Suomen maakuntakeskusten väen varassa. Näyttää siltä, että viime eduskuntavaaleissa rökäletappion kärsineen puolueen päätös lähteä mukaan vasemmistovetoiseen hallitukseen oli raskas virhe, ainakin kannatusmielessä.
Kun asiaa tarkastelee pidemmällä aikaperspektiivillä, Seppo Kääriäisen kehotusta noudattaen, voi keskustan alamäen ja sen peruskannattajakunnan rapautuvan luottamuksen yhdistää ainakin yhä vain jatkuvaan maaseudun rakennemuutokseen.
Maaseudulla asuvat ihmiset ovat saaneet tuta rakennemuutoksen omassa arjessaan 1960-luvulta lähtien. Väki on vähentynyt vuosikymmenestä toiseen, koulut ja muut lähipalvelut ovat siirtyneet kyliltä taajamiin. Kirkonkylienkin palvelut ovat paikoin karkaamassa.
Ennen koronaviruspandemian puhkeamista alkuvuodesta 2020 Suomessa oltiin tilanteessa, jossa maakuntien 2030-luvulle suuntautuvissa kasvuennusteissa plussalla olivat enää Uusimaa, Varsinais-Suomi ja Pirkanmaa.
Edes maakuntien keskuskaupunkien veto pääkaupunkiseudun, Turun ja Tampereen ulkopuolella ei siis riittäisi paikkaamaan väestökatoa kaikkialla muualla. Oulun, Kuopion, Jyväskylän ja Seinäjoen kaltaiset paikkakunnat kyllä nostavat väkilukuaan, mutta maakunta niiden ympärillä taantuu nopeammin kuin keskuskaupunki kasvaa.
Synkän koronaviruspandemian myönteisenä puolena voi pitää sitä, että maakuntiin syntyi viimein kauan kaivattua uutta virettä. Väljempi asuminen on alkanut näyttäytyä aiempaa houkuttelevampana ja etätyöt ovat lyöneet läpi. Maakunnilla on nyt ratkaisevasti parempi momentum kuin vielä 2010-luvun lopulla.
Suuressa kuvassa 2000-luvun aluepolitiikka on ollut epäonnistunutta. On syytä olettaa, että juuri tämä kehitys paljolti heijastuu myös keskustan surkeisiin kannatuslukuihin ainakin siltä osin, kun puhutaan puolueen kannatuksen perälaudasta.
Kaupungistuminen on kiistämätön kansainvälinen megatrendi, jonka edessä kansallisvaltioiden poliittisten päätösten voima on aina rajallista. Kuitenkin maailmalla on lukuisia esimerkkejä siitä, miten valtion aktiivisella politiikalla on tasattu eroja ja luotu elämisen ja yrittämisen edellytyksiä suurimpien kasvukeskusten ulkopuolelle. Toisissa valtioissa näin ei ole tehty, ja niissä alueiden väliset kehityserot ovat revähtäneet hyvin suuriksi.
Keskusta on ollut 2000-luvulla pääministeripuolueena kolmesti. Siitä asemasta käsin Suomen maakuntia olisi voinut kehittää paljon nykyistä enemmän.
Pitkät vuodet vallan huipulla kovettivat keskustalaisten päättäjien korvia syrjäseutujen ihmisten huolille. Kävikö niin, että vakiintunut äänestäjäkunta alettiin jossain vaiheessa ottaa melkein itsestäänselvyytenä? Tähän epäsuhtaan Timo Soinin perussuomalaiset menestyksekkäästi iski jo yli kymmenen vuotta sitten.
Sen sijaan, että maakuntia olisi keskustan johdolla aktiivisesti kehitetty, puolue omaksui aluekehityksessä jarruttajan roolin. Kun moni muu puolue halusi keskittää resursseja huomattavasti voimakkaammin ruuhka-Suomeen muun maan kustannuksella, keskusta tyytyi lähinnä hidastamaan kehitystä.
Hyödytön keskusta ei maakunnille ole sentään ollut. Seinäjoki sai Ruokaviraston ja puolueen sisällä vahva MTK-siipi on huolehtinut säntillisesti maa- ja metsätalouden poliittisesta edunvalvonnasta. Tämän vuosituhannen aluepolitiikka on kuitenkin jäänyt kovin hailakaksi verrattuna hajautetun hyvinvointivaltion rakentamiseen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.
Välillä maakuntia moukaroitiin keskustankin vahtivuorolla. Esimerkeiksi voi nostaa Kajaanin ja Savonlinnan yliopistoyksiköiden lakkautukset sekä Sipilän hallituksen liikenneministerinä hääränneen Anne Bernerin täysin käsittämättömät operaatiot, joilla muun muassa lakkautettiin kymmeniä maaseudun rautatieasemia ja tuhottiin suomalainen taksijärjestelmä niin kaupungeissa kuin maaseudulla.
Suuressa kuvassa 2000-luvun aluepolitiikka on ollut epäonnistunutta.
Pitkään jatkuneen maakuntien väestötappion rinnalle on viime vuosina hiipinyt alati paheneva maatalouden kannattavuuskriisi, joka on Venäjän Ukrainaan suuntaaman hyökkäyssodan myötä kärjistynyt sietämättömäksi. Energia- ja muiden kustannusten valtava kallistuminen ajaa maatiloja alas tällä hetkellä jopa 3–4 tilan päivävauhdilla. Jokaisen lopettamispäätöksen taustalla on inhimillistä tuskaa.
Kenties juuri maatalouden lohduton kriisi on se kuuluisa viimeinen pisara, joka on saanut maljan tulvimaan yli ja uskon horjumaan keskustan sydänmailla.
Juuri nyt ympäri Suomea kiirii erittäin huolestuttavia viestejä sähkön hintakehityksestä. Monet kotitaloudet ja yritykset ovat kovilla, kun pakkaset paukkuvat ja kustannukset puskevat yläviistoon. Tämä kaikki iskee korostetusti maaseutuun.
Hivenen traagista on, että juuri tällä hallituskaudella keskusta on tehnyt valtiovarainministeripuolueena tehokkaampaa aluepolitiikkaa kuin aiemmin 2000-luvulla pääministeripuolueena.
Suomeen luotiin maakuntapohjainen sote-ratkaisu, joka on realistisista malleista hajautetuin. MAL-alueiden verkostoa laajennettiin Lahden, Jyväskylän ja Kuopion seuduille. Maakuntien korkeakoulut saivat uusia aloituspaikkoja ja kokonaisia opiskelulinjoja. Itärajan kuntiin puuhattiin Norjan mallin mukaista opintolainojen hyvityskokeilua, kunnes jo kertaalleen päätetty hanke kaatui kalkkiviivoilla vihreiden vastustukseen.
Edellä mainitun kaltaiset aluepoliittiset reformit ovat olleet paljolti mahdollisia myös siksi, että kaikista Suomen puolueista keskittävintä yhdyskuntapolitiikkaa ajava kokoomus on ollut pitkästä aikaa oppositiossa.
Luottamus keskustaan silti murentuu, vaikka aluepolitiikka terhakoitui. Oikeisto-oppositio on saanut juurrutettua syvälle mielikuvan punavihreän vasemmistohallituksen pönkäpuolueesta. Lähes kahdeksan yhtäjaksoisen hallitusvuoden jälkeen keskustapoliitikkojen otteista paistaa väsymys ja turhautuminen.
Mahdotonta ei ole sekään, että keskusta voisi saavuttaa ensi huhtikuun alun eduskuntavaaleissa nykyisiä gallupeja selvästikin paremman vaalituloksen. Kovan jalkatyön takana se olisi.
Tässä vaiheessa näyttää todennäköiseltä, että seuraavalla hallituskaudella keskusta jätetään oppositioon nuolemaan haavojaan. Olisiko seuraava hallitus sitten maakunnille ja maaseudulle nykyistä parempi? Tuskinpa, kertoo eletty elämä ja Suomen poliittinen historia.
Jos Suomessa rakennetaan, näin heikossa taloustilanteessa, vihreillä höystetty sinipunavetoinen hallitus, voi kyyti käydä maaseudulla hyytävääkin kylmemmäksi. Voisiko silloin käydä niin, että Suomessakin aletaan nähdä keltaliivejä Ranskan tapaan? Laajat, paikoin levottomuuksiksi yltyneet protestit leimahtivat Ranskassa loppuvuodesta 2018, kun autoilijat kokivat uuden polttoaineveron kohtuuttomaksi. Veroa perusteltiin tarkoituksella vähentää ympäristön kuormitusta.
Kaikkien puolueiden pitäisi viimeistään nyt ymmärtää, ettei Suomen kannattaisi antaa jakautua liian rajusti. Maakuntien elinvoimalla on merkitystä niin valtiolliselle huoltovarmuudelle, turvallisuuspolitiikalle kuin ylipäätään yhteiskuntarauhalle.
