Kielo on suomalaisten kaunis mutta myrkyllinen kansalliskukka

Kesän ensimmäiset kielot ovat jo kukassa eteläisimmässä Suomessa. Kuva: Kari Salonen

Monivuotinen kielo (Convallaria majalis) kukkii tavallisesti touko–kesäkuun vaihteessa. Sen kellomaiset kukat ovat valkoiset ja tuoksuvat voimakkaasti, mutta mettä niissä ei ole.

Täyteen mittaansa venynyt kielo on noin 15–25, jopa 30 senttiä korkea, ja siinä on 2–3 ehytlaitaista soikeata lehteä. Vanhastaan kasvi tunnettiin kieltä muistuttavien lehtiensä perusteella lehmänkielenä, mutta Elias Lönnrot muunsi nimen kieloksi.

Kielo hyväksyy hyvin monenlaiset kasvupaikat rehevistä kuiviin. Sitä voi tavata niin lehdoissa kuin kivikkoisilla rinteilläkin. Runsaimmillaan kasvustot ovat ravinteikkailla mailla.

Tavallisimmin kielokasvustot leviävät kasvullisesti voimakkaiden juurakoidensa avulla, mutta ne tuottavat myös siemeniä.

Belgialaisessa, vuonna 2010 julkaistussa tutkimuksessa selvisi, että samalla kasvupaikalla levittäytyvä kielokasvusto ei yleensä ole samaa kloonia, vaan kasveissa on geneettistä vaihtelua.

Kasvustoissa, jotka kasvoivat paikoissa, joissa oli ohut karike ja korkea fosforipitoisuus, oli muita suurempi perimän vaihtelu. Muut tutkimukset ovat osoittaneet, että kielon siemenmäärä ja siementen elinvoimaisuus kasvavat, kun karikekerros ohentuu tai paljaan maan suhteellinen osuus kasvaa.

Tutkimuksessa pääteltiin, että paksu karikekerros voi heikentää siementen muodostumista ja siten vähentää kasvuston monimuotoisuutta, koska kloonit eivät uusiudu.

Samaa kloonia olevissa kasvustoissa onnistunut hedelmöittyminen oli olematonta, mikä viittaa siihen, että erilaisten genotyyppien läsnäolo on välttämätöntä kielon suvulliselle lisääntymiselle.

Kielon kukat voivat pölyttyä joko itse- tai ristipölytyksenä. Itäviä siemeniä kehittyy japanilaisen tutkimuksen mukaan lähinnä vain ristipölytyksessä.

Jos kielon siemenet itävät, niistä muodostuu uusia versoja 2–3 vuoden kuluessa.

Ensimmäiseen kukintaan uudella kasvustolla menee aikaa noin kahdeksan vuotta.

Kasvusto laajenee noin 15 senttiä vuodessa. Kielokloonilla voi olla kirjallisuustietojen mukaan ikää 200–300 vuotta. Kielokasvustojen versojen määrään suhteutettuna kukkivia kieloja on harvakseltaan, vain noin 2–3 prosenttia.

Kielo on kokonaan hyvin myrkyllinen. Siitä on löydetty nelisenkymmentä sydämen toimintaan vaikuttavaa glykosidia.

Myrkyllisyydestä on seurauksena, ettei kielolla juurikaan ole luontaisia vihollisia.

Kielo ja sen Suomessa kasvavat sukulaiskasvit kalliokielo, lehtokielo ja oravanmarja kuuluivat aiemmin kielokasvien (Convallariaceae) heimoon, mutta nykyään ne kuuluvat parsa­kasvien (Asparagaceae) heimoon.

Suomen kansalliskukaksi kielo valittiin kansanäänestyksellä vuonna 1967, jolloin Suomi juhli 50-vuotiasta itsenäisyyttään. Kansalliskukkaäänestyksen aikoihin käytiin keskustelua, voidaanko kielo kaupallisuutensa vuoksi kelpuuttaa kansalliskukaksi.

Kielo viehättää myös ruotsalaisia: vuonna 2008 se äänestettiin Ruotsin kauneimmaksi kasviksi.

Luonnonkieloa on pitkään osattu hyötää, ja se on saatu kukkimaan talvella. Niinpä se on vanhimpia joulukukkiamme.

Kielosta on myös jalostettu useita puutarhalajikkeita. Niiden lehtien värit voivat poiketa luonnonkieloista tai kukat olla kerrottuja tai vaaleanpunaisia.

Luonnossa kieloja tavataan Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-­Amerikassa.