vierasyliö Ekologiavajetta Lapinluontaistalouksissa
1960-luku oli Pohjois-Suomessa kulttuurimuutosten vuosikymmen. ”Luonnon-Suomi” menetti lyhyessä ajassa ekologista ja taloudellista kestävyyttään. Muutos näkyi muun muassa maa- ja porotaloudessa.
Pohjois-Suomen maatalous on historiallisesti sijoittunut jokivarsiin. Hyötyä saatiin esimerkiksi logistiikassa ja nousukalojen tuomassa valkuaislisässä; tämä ekologinen käytävä näkyy oppikirjamaisesti yhä edelleen Tornionjoen ja Kemi-Ounasjoen varsimaisemissa.
Maatalous oli karja- ja perunataloutta, jälkimmäistäkin 1700-luvulta lähtien. Karjatalous mahdollisti ravinteiden kierrätyksen perunamaille lannanlevitystä myöten. Kemira toi ”edistystä” ja keinolannoitelaskut.
Menetetty viljelykulttuuri eli vakimaatalous, oli ekologisesti puskuroitu kestopärjäämisen väline, jonka turvin kansa kohtuullisesti kesti pohjoiseen ilmastoon väistämättömästi kuuluvat katovuodet.
Vakimaatalous oli luonnonmukaisuudessaan hyvin lähellä sitä, mitä nyt kutsutaan luomuksi. Jälkimmäisen tuotteista ollaan nyt valmiit maksamaan ekstrahintaa, mitä enemmän tehotalous sössii sitä suuremmaksi marginaali on muodostuva.
Kemira-keskeinen talousmalli loi toki lisää liikevaihtoa, todellisesta lisänetosta mielipiteet eroavat. Kasvien sieppaamatta jääneet ravinteet ja niihin sijoitetuttujen rahojen vuolaat virrat ovat vieneet Perämereen – ja merivirran mukana Ruotsin rantavesiin.
Kemira kutsui pelloille ”Valmetin”. Kemira-lannoitteiden tuotanto perustuu (osittain) fossiilisiin raaka-aineisiin, samoin maatalouden työkoneiden käyttö.
Mielenkiintoista on, ettei jokivarsien maatilojen traktoreita ole opittu käyttämään puuaineskuljetuksiin Lapin harvapuustoisissa puistomaisissa talousmetsissä; nyt metsätyöt hoidetaan ”ponsseilla” ja maatilojen traktorit lepuuttavat moottoreitaan suojissaan.
1960-luvulla ilmestyivät ensimmäiset ”lynxit” (1968) ja ”polaris-coltit” lappilaisten kotitalojen pihoihin ja niiltä laulamaan ajajansa lompakontyhjentymisoodia kairan kaiuille. Näkymä ja kuuluma oli uutta näillä perukoilla, mutta Lapin talvivieraiden reaktio ei.
Turistit saapuivat Lapin suhteelliseen rauhaan rintamailta, joista monilla liikenteen melu on osa ympärivuorokautista äänimaisemaa. Yökerhot tarjosivat ravintolasalin seurustelun jatkoksi omia ääniään, joissa eivät erotu yksilöiden ulvahdukset – turvallista!
Lapissa on perinteisesti Suomen Lain vaikutus päättynyt ”Repoaavan laitaan”. Tämä ikivanha totuus sai uutta sisältöä 1960-luvulla maastossa liikkumisen motorisoituessa. ”Meille kanssa, kun saamaan alkaa” -perusteella poromiehet hankkivat ensimmäiset moottorikelkkansa.
Muutoksen ensimmäinen vaikutus tuntui poromiestalouden keittiöosastossa, käteinen raha hupeni moottorikelkan polttoainelaskuihin. Ajelu on todella arvokasta toimeliaisuutta; luonto tuli yllättäen apuun omalla tarjonnallaan.
Ahmat olivat ottaneet ”kymmenyksensä” porokarjoista. Poromiehet päättivät ottaa pikakompensaation tappamalla pohjoisten paliskuntien ahmat muutamassa 1960-luvun lopun talvessa.
Moottorikelkoissa oli telamatoissa metalliset kiskot, jotka paransivat ajoneuvon ohjattavuutta ja kovalla polanteella voiman hyväksikäyttöä. Tehokkuus ahmanpyynnissä oli näin huippuluokkaa. Ahmakanta olisi kuollut koko Fennoskandiassa sukupuuttoon, jollei laji olisi rauhoitettu Kölin vuoristossa.
Nyt ahmakanta on Enontekiöön tulleeseen muuttovoittoon perustuen runsastunut siinä määrin, että ahman piikkiin luetteloitavissa olevat todelliset ja kuvitteelliset porovahingot ovat voineet merkittävästi kasvaa.
Voihan olla niinkin, että paliskunta tapattaa kehnoilla laitumilla heikentyneitä poroja haaskansyöjinä tunnetuilla ahmoilla. Ainakin osavastuu on silloin palkisen hallinnolla. Se olisi hyvä ottaa rahavirroissa oikeudenmukaisuussyistä huomioon.
Alaskalaisten tutkimusten mukaan nykykokoiset pohjoisen asukkaat eivät pysty erotuksessa käsittelemään nykyistä kokoluokkaa kookkaampia ja voimakkaampia poroja eli poro otettiin ihmisen puolivilliksi hyötyeläimeksi oikeasta alalajista, Kölin vuoriston lyhytkoipisesta tunturipeurasta.
Siihen on evolutiivisesti edelleen tyytyminen vaikka poro on todellisissa vaikeuksissa paksun lumikerroksen metsissä.
Uudistankin ehdotukseni, että poronhoitoalueesta eriytetään entiseen Oulun lääniin kuuluneet osat ja perustetaan niistä ”metsäpeuranhoitoalue”, josta hävitetään kaikki porot ja annetaan metsäpeurojen ikään kuin ottaa poron ekolokero näiltä osin haltuunsa. Hävitysmääräys koskee myös kaikkia risteymiksi tunnistettuja Rangifer tarandus -yksilöitä.
Valtio voisi palkata työkykyisiä poroelinkeinonsa menettäviä alueen poromiehiä valanvannoneiksi metsäpeurakannanhoitajiksi tehtävänään vapauttaa alue suunnitelmallisesti ja täydellisesti poroista.
Ekologisesti hallitseva periaate on laidunten kantokyky, joka tarkoittaa suurinta määrää Rangifer tarandus -lajiin kuuluvia hirvieläimiä, joita talvilaitumet pystyvät elättämään.
Nykyisellä poronhoitoalueella tulisi tehdä valtionlukuun perusteellinen porojen/metsäpeurojen talvilaidunten tilan kartoitus. Kartoituksen perusteella päätetään suurimmat sallitut talvehtivien porojen/metsäpeurojen lukumäärät. Ensi kerralla operaatio toistetaan viisi vuotta järjestelyn käyttöönoton jälkeen.
Pihaporot varustettaisiin omanvärisillään korvamerkeillä nautojen tapaan. Jos tällainen poro tavattaisiin omistajan vakituisen asunnon pihapiirin ulkopuolella, sen saisi ottaa kiinni ja omistaja saisi lunastaa sen laissa säädetyn mukaan. Poliisi päättäisi yksilön kohtalosta.
Poromenetystapauksissa toimitaan riistavahinkolain mukaan. Sitä voisi kehittää laidunten kunnon huomioon ottavaan suuntaan.
ERKKI PULLIAINEN
Kirjoittaja on emeritusprofessori ja tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
