vierasyliö Internet muokkaavallanjakomaisemaa

Suomi ja suomalaiset ovat päivä päivältä syvemmällä internetissä: missä tahansa

milloin vain. Googlen hakukenttä on kaapannut kadonneen kylänraitti-idyllin aseman kansan kollektiivisena arkimaisemana.

Mennyt mutkattomuus on jäänyt taakse myös oikeudellisesti, sillä alituisia, uudenlaisia epäselvyyksiä aiheutuu siitä, mikä netissä oikeastaan on

sallittua – ja kuka siitä päättää?

Voiko valelääkäriksi uumoiltu vaatia muutosta nimensä tuomiin Googlen hakutuloksiin? Syyllistyykö naapurisi varkauteen, jos lataa musiikkivideoita YouTubeen ilman levy-yhtiön lupaa? Saako Apple käyttää Nokian tavaramerkkiä hakukonemainoksiansa laukaisevana avainsanana? Tuleeko Facebookin noudattaa Suomen lakia vaikkapa tietosuojakysymyksissä?

Viime aikoina on kohuttu siitä, että Elisa velvoitettiin estämään pääsy suomalaisten suosimalle The Pirate Bay-sivustolle, joka sisältää latauslinkkejä myös tekijänoikeudella suojattuun materiaaliin. Periaatteellisesti kauaskantoisen sensuuripäätöksen teki yksittäinen käräjäoikeus. Pian hovioikeudella on vuoro sanoa sanansa.

Esto on helppo kiertää, joten montaa suomalaiselämää se ei mullistanut. Toisin on viime

aikojen tuomiokavalkadissa, joissa vertaisverkkojen ylläpitäjiä on tuomittu satojen tuhansien hyvitysvastuisiin tekijänoikeusloukkauksista.

Tuomioiden monia hämmästyttänyt logiikka juontaa KKO:n kesän 2010 linjauksesta niin sanotussa Finreactor-tapauksessa ja perustuu ajatukseen, että

jokainen teinilataus on menetetty tulo oikeudenhaltijoille.

Eikö kuitenkin ole lyhytnäköistä osoittaa sormella tuomioistuimia? Laeistahan päättävät kansalaisten itsensä valitsemat edustajat Arkadianmäellä: se kuuluu demokratiaan.

Tuomioistuimet taas ovat tyystin passiivisia ja epäpoliittisia ”lain suita”, juuri kuten Montesquieu hahmotteli Ranskan vallankumoukseenkin niveltyneessä vallanjako-opissaan, jonka nimeen koulujemme yhteiskuntaopetuksessa edelleen vannotaan.

Akateemisessa, kansainvälisessä tuomioistuintutkimuksessa on sinänsä vallinnut vuosikymmeniä suorastaan banaali selviö, että tuomioistuimet eivät ole vain passiivisia oikeuden soveltajia tai löytäjiä, vaan myös sen todellisia tekijöitä.

Tuomarinvallan määrä riippuu tulkittavien säädösten väljyydestä, jota suhteessa verkkoilmiöihin siis piisaa.

Mitään tiettyä ”internetin lakia”, cyberjuristin Sudenpentujen käsikirjaa, ei siis kukaan säilytä hyllyssään. Jo senkin päättäminen, mitä lakia milloinkin sovelletaan, on vaikeaa. Monet netissä pätevät lait on tarkoitettu aikaisempaan, fyysiseen ympäristöön.

Toisaalta internet oli tyystin toisenlainen vuosituhannen vaihteessa, jolloin monia keskeisiä nettilakeja säädettiin. Ennakointiongelma piinaa edelleen lainsäätäjää.

Sääntelemättömyys ei kuitenkaan haihduta kroonista tarvetta ratkaisuille todellisissa kiistoissa. Paine kohdistuu tuomaristoomme heltymättömänä.

Halusimme tai emme, teknologia toteuttaa historiallista, konkreettista vallan siirtymää lainsäätäjältä tuomioistuimille. Vääjäämätön sivuvaikutus on ratkaisukäytännön hajanaisuus. Toisaalta nokkelimmat ulkopuoliset ymmärtävät hyödyntää asetelmaa uuden oikeuden luomiseen.

Murrosta myllerryttää entisestään kansakuntamme valtiosääntötodellisuus. Käytännössähän nettikiistat koskevat tyypillisesti EU-direktiivien artikloita, joita tulisi tulkita yhdenmukaisesti kautta mantereen. Ihanteen toteuttamista pyrkii turvaamaan niin sanottu ennakkoratkaisujärjestelmä.

Ellei siis ole täysin idioottivarmaa, että tietyn säädöksen tulkinta on muutenkin yhdenmukainen kautta unionin, kansallisen tuomioistuimen tulisi tehdä ennakkoratkaisupyyntö EU-tuomioistuimelle.

Luxemburgista putkahtaa aikanaan unioninlaajuinen linjaus vastaavien tilanteiden ratkaisemiseksi. Mekanismilla elin on käyttänyt huomattavaa poliittista valtaa ennen EU-jäsenyyttämme juuri tilanteissa, joissa lainsäätäjä on ollut syystä tai toisesta lamaantunut. Tänään meidänkin olisi terveellistä hahmottaa kuninkaantekijän olemassaolo.

Nykyistä sensuurikeskustelua onkin leimannut EU-tuomioistuimen hiljattainen, samantapainen belgialaislähtöinen ratkaisu.

Toisaalta vaikkapa mainitussa Finreactor-tapauksessa kotimainen vastaaja nimenomaisesti pyysi ennakkoratkaisun tekemistä—turhaan. KKO jätti ratkaisun perustelematta, joka Ruotsissa olisi lainvastaista. Tulisiko tuomioistuimiemme nyt rohkaista mielensä, vaikkapa Elisa-tapauksen hovioikeuskäsittelyssä?

Vastauksen täytyy olla myönteinen, monestakin syystä.

Tulkintalinja kirkastuisi kautta Euroopan keskeisessä sananvapauskysymyksessä, jota koskevaa lainsäädäntöä vakavampienkin ongelmasivujen suhteen vasta valmistellaan Brysselissä. Toisaalta haittaa ei koituisi mahdollisesta kansallisesta asiantuntemusvajeesta.

Itse asiassa suomalaistuomareille avautuisi mahdollisuus ainutlaatuiseen medianäkyvyyteen ja oikeustieteelliseen alaviitekuolemattomuuteen, jotka ylikansallisen merkkitapauksen lähtölaukauksen antamisesta seuraavat.

Uusi vallanjaollinen maalaismaisemamme näyttäytyy monessa mielessä vieraana, absurdinakin. Havahtumiselle tähänkään rakennemuutokseen ei kansakunnalla ole vaihtoehtoja.

LASSI JYRKKIÖ

Kirjoittaja on IT- ja EU-kysymyksiin erikoistunut oikeustieteen maisteri, joka on työskennellyt muun muassa Euroopan parlamentissa ja ulkoasiainministeriön EU-tuomioistuinasiat-yksikössä.

Halusimme tai emme, teknologia toteuttaa historiallista, konkreettista vallan siirtymää lainsäätäjältä tuomioistuimille.

Avaa artikkelin PDF