Hellan kulmallaMuusia muusikoille
Äiti soittaa ennen Hämeenlinnaa: ”Pistänkö perunat jo kiehumaan?”
Ehkei vielä, kyllä tästä vielä tunti menee ennen kuin ollaan Tampereen toisella puolella.
Vuosien mittaan on tullut naureskeltua äidin ruokatouhulle: aiemmin isolle perheelle kokkaamaan tottunut ei ole oikein koskaan oppinut laittamaan ruokaa vain ihan vähän. Isän kuoltua viime vuonna on tuntunut, että ruokahomma on lähtenyt käsistä.
Äidin luona käydessä on aina edessä mahdoton tehtävä: pöytään on ladattu semmoinen määrä ruokaa. Teen parhaani, mutta eihän se riitä mihinkään. Tunnen syyllisyyttä siitä, että syön samaan aikaan liikaa ja liian vähän.
Tiedän, että kyse on rakkaudesta. Mutta liika on liikaa.
Niinpä en nykyisin yleensä ilmoittele tulostani turhan aikaisin etukäteen, ettei päälle kahdeksankymppinen äiti touhota turhaa. Ruokaa on silti takuulla tarpeeksi.
Meillä kotona ruokatalous muuttui radikaalisti, kun kuopuskin muutti pois kotoa viime kesänä.
Alkuun jääkaapissa oli aina liikaa kaikkea. Sitten sitä oppi. Niinpä kun pojat yllättäen poikkeavat käymään, he kysyvät jääkaapin äärellä: ”Miksei täällä nykyisin ole mitään ruokaa?”
Ei tähän vielä ole tottunut.
Onneksi pojat asuvat lähellä. Ja pojilla on bändi, jonka treenis on meidän kellarissa. Tiedän että on treenipäivä, kun rumpalipoika laittaa tekstarin: ”Meinaatko laittaa tänään ruokaa?”
Kun viljelijä tuli syksyllä kotiovelle myymään perunoita, säkillinen tuntui meidän talouteen täysin ylimitoitetulta. Vaan eipä ollutkaan. Kattilallinen muusia uppoaa muusikoihin vaivatta.
Toissapäivänä töistä kotiin tullessani alakerrassa jo soi. Päätin tehdä lettutaikinan.
Vaikka nuorilla miehillä olisi kuinka kiire, aina voi pöydän ääressä viivähtää muutaman letun verran.
Siinä lettuja paistaessani koin, että elämälläni on tarkoitus.
Ja ymmärsin taas äitiäni paremmin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
