Perjantaivieras Eläimen uljaudesta
Suhtaudumme eläimiin helposti ”lemmikkeinä”. Paijaamme niitä, taputtelemme niitä ja olemme iloisia, kun ne noudattavat kutsuamme. Mutta ennen kaikkea olemme eläimelle ”isäntä”. Eläin saa tehtävän olla vapaahetken sisältö, mielentilan heijaste, toisen ihmisen pehmoinen korvike.
Vain lapsella suhde eläimeen on aito, tasavertainen. Lapsi kohtaa eläimen vertaisenaan. Kummatkin leikkivät, telmivät, kirmaavat pitkin maita ja mantuja.
Erään teorian mukaan kotieläinten kesyyntyminen perustuukin ihmisen pentujen ja eläimen pentujen leimautumiseen toisiinsa, niin että lajien alkuperäinen varovaisuus katoaa. Tunnettu esimerkki tästä on koira, joka alkuaan on ollut susi. Joskus 13 000 vuotta sitten jotkin sudenpennut liittoutuivat suurriistaa pyydystäneen ihmisen kanssa.
Saamelaisten kertoman tarun mukaan susi lupasi vartioida leiriä ja ihminen lupasi antaa sudelle ylimääräiset lihat ja perkeet. On outo ajatus, että kaikki koirarodut ovat kehittyneet noista ”sopimussusista”.
Mutta millainen olisi aikuisen ihmisen kunnioittava suhde eläimeen? Ehkä sellainen, joka kehittyy hevosen ja hevosmiehen välille vuosien mittaisissa yhteisissä ponnistuksissa. Siis työkumppanuus, toisen käyttäytymisen ja tarkoitusten tunnistaminen eli työskentely yhtenä yksikkönä.
Aikuinen tunnistaa eläimessä yksilön, eläimen persoonallisen suhtautumisen asioihin. Jotkin eläimet ovat uljaita, toiset rohkeita, kolmannet välkkyjä, neljännet arkoja. Toiset hakevat kaukaista horisonttia, toiset pysyvät lähimmässä mäensyrjässä.
Eläimissä on kenraaleita, kapinallisia, seikkailijoita, sotamiehiä, vääpeleitä ja muonituslottia. Joistakin eläimistä tehdään patsaita, joistakin otetaan valokuvia ja jotkut poseeraavat taiteilijan mallina.
Taiteilijan kykynä on nähdä eläin niin yksilöityneenä, että kuva lehmästä ei ole lehmänkuva, vaan muotokuva eläimestä, jolla on persoonallisuutta. Erottaa se, kuka on Kuningatar, Missi tai Kommentoora.
Lehmä ja hevonen ovat ihmisen mittakaavan sopivia nisäkkäitä. Niillä on suu, silmät, sieraimet, jalat ja vatsa. Ilmeinen lisäehto sille, että suhtaudumme niihin kuin sukulaisiiin, on siinä, että emme koe näitä eläimiä vaarallisiksi. Nimittäin, nehän eivät syö meitä, vaan ruohoa! Lisäksi pidämme samanlaisista paikoista, eteläisistä päivänpuolen rinteistä. Kuulumme samaan ekosysteemiin.
Mutta eläin kertoo myös muusta. Lehmä on merkki, joka viittaa itsensä yli kauas historiaan, savanneille ja suurelle ruohostoarolle, joka ulottui Englannista Japaniin. Siellä ne kulkivat alkuhärkien, taurusten eli tarvaiden johdolla suurissa laumoissa muodostaen uhmakkaan sarvipäiden piirin vasikoiden ympärille vaaran uhatessa.
Saati sitten hevonen, hepo, equus. Tuo alkuperäinen eurooppalainen vuoristohevonen eli könäkkäturpainen tarpaani. Ryntää laumana rinnettä alas, kulkee satoja kilometrejä kevään perässä tuoretta ruohoa jyystäen, löntystää joelle juomisen vuoksi. Se ui virrassa ja heittäytyy maahan piehtaroiden itsensä kuivaksi. Se nostaa päätään, höristää korviaan ja hörisee muille: kuulkaa, tuolla on ihmisiä.
Näihin näkyihin johti taiteilija Päivi Latvalan Tampereella avattu taidenäyttely.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
