KALAJUTTU Lahnakesä, osa 2
Ongenkoho, aito reunastaan ruhjoutunut pullonkorkki, keikkui pinnalla ja liukui hitaasti kosken suuntaan. Kuljin aina vähän matkaa mukana, vedin ylös ja heitin uudestaan. Ihmettelin, kun korkki usein makasi lamallaan, eikä pystyssä, vaikka jokin nyki siimassa. Kauhukseni vedin kahdesti mustanruskean jokiravun rannalle. Onneksi rapu pääsi aina heti irti ja ryömi ruohikossa ilkeän näköisenä.
Inhosin rapuja sydämestäni, enkä halunnut koskea niihin sormenpäälläkään. Kamalimpia olivat niiden monet raajat, joita ne ojentelivat hitaasti. En kuitenkaan halunnut jättää niitä kuolemaan, vaan työntelin puukepillä takaisin veteen. Huokaisin helpotuksesta, kun otukset olivat taas omissa oloissaan.
Nostin ongen ja vedin korkkia alemmas niin, ettei koukku ainakaan laahaisi pohjaa. Istuin pitkään kivellä, eikä tapahtunut mitään. Joki soitti lempeänä kuhisevaa musiikkiaan. Häikäisevänsininen sudenkorento pysyi paikallaan ilmassa.
Rakastin sinistä savea, jota eräänä päivänä löysin onkipaikkani läheltä joenpohjasta. Nostimme naapurintytön kanssa savea rannalle ja muotoilimme tiiviistä aineesta erilaisia patsaita. Löysimme myös valtavat määrät jokisimpukoita. Ihailimme niiden kuorien värejä ja muotoja. Suurin osa näytti reunoistaan mustilta, keskiosa loisti hopeisena. Kauneimmissa oli hieman sinistä tai vihreää tai mustia ja valkoisia pilkkuja.
Ongenkorkki kellui nyt pystyssä. Aikaa kului. Ajattelin vanhempien tulevan pian katsomaan, missä viivyn. Sitten jokin tuntui nykivän. Tuijotin kohoa rävähtämättä, kunnes se painui veden alle kuin betonitappi. Nousin seisomaan ja aloin nostaa. Siiman päässä oli jotain painavaa. Vapa vääntyi mutkalle ja huojui. Pian vedestä ryöpsähti kala, jonka tunsin heti lahnaksi. Ja se oli iso!
Syöksyin eteenpäin ja vedin saalista etäämmälle rannasta. Se raahautui matalaan ruohikkoon ja näytti päässeen irti. Älysin laskea ongen ja tartuin kalaan kuin hukkuva pinnalla uivaan kaislaan. Otin kiven, painoin polvellani lahnaa ja löin sitä kahdesti niskaan. Se oli suurin koskaan saamani kala. Taitoin pajunoksasta haarakohdan, poistin lehdet ja pujotin lahnan kiduksen raosta hankaan.
Olin niin innoissani, että heitin ongen samaan paikkaan, erään ison kiven joenpuolelle. Ja mitä tapahtuikaan, pian oli toinen kiinni. Vedin, ja yhtä suuri lahna pomppi taas siiman päässä. Nyt pyydystäminen kävi joutuisammin. Lahna menetti henkensä ja pääsi edellisen kaveriksi. Oksanhanka oli ihmeen painava, kun laskin sen kauemmas varjoon.
Nopeasti, onki veteen, ennen kuin parvi vaihtaa suuntaa. Ja saman tien kolmas lahna tarttui onkeen. Se oli hieman pienempi kuin kaksi edellistä, mutta hyvän kokoinen sekin.
Katselin käsittämätöntä saalistani. Olin onkinut samassa paikassa jo parina vuotena, enkä ollut saanut kuin pieniä ahvenia ja särkiä. Nämä olivat jotain aivan toista. Enempää en kalastanut, vaan lähdin ylpeänä kotiin saaliineni.
Kotona äiti paistoi lahnat ja niitä syötiin puoli viikkoa pottujen kanssa. Isä ei oikein piitannut, kun oli varsinainen lihansyöjä. En unohda niitä koskaan. Onneksi voi vieläkin kokea parhaita lapsuusmuistojaan uudestaan, vaikka lahnakesästäkin on jo 55 vuotta.
MARJA-LIISA AHVENNIEMI
Helsinki
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
