Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • TOIMITTAJALTA Kurjuus kurkistaa asfaltin railosta

    Pyöräillen saa toisenlaisen näkökulman asioihin kuin

    autossa istuen.

    Ensiksikin pyörän satulassa huomaa, etteivät lait ole aina

    kaikille samat. Useimmat noudattavat sääntöjä, mutta kuka vain voi yllättää milloin vain. Tämän vuoksi pienen kannattaa väistää suurta.

    Seuraavaksi vakuuttuu, että mitä taitavammaksi ihminen tulee, sitä kyynisemmin hän katselee muita. Kuljetusalan ammattilaiset näet varmaan

    osaavat kaikki liikennesäännöt, mutta poimivat niistä vain

    itselleen sopivat. Pyöräilijä kaatuu hämmästyksestä, jos esimerkiksi taksi antaa tietä.

    Edelleen on ilmiselvää, että rikkaus sokaisee ihmisen.

    Tai sitten luksusautojen

    tummennettujen lasien läpi ei näe kunnolla. Pääsääntöisesti pyöräilijän kannattaa olla sitä enemmän varuillaan, mitä

    hienomman auton kohtaa.

    Kalliiden urheiluautojen ajajilla taas on niin kiire,

    etteivät he huomaa laittavansa muita nielemään pölyä ja kuuntelemaan melusaastetta.

    Satulan jyskyttäessä takapuolta alkaa ihmetellä, onko

    Suomi oikeasti vauras maa. Tieverkon kunto kun peilaa koko yhteiskunnan tilaa.

    Väyliä on rakenneltu, mutta

    varat eivät ole riittäneet

    niiden kunnossapitoon,

    etenkään syrjäseuduilla. Jos hallituksen kärkihankkeet

    toteutuisivat, niin montako euroa 600 miljoonasta

    väylille luvatuista riittäisi vaikkapa Vihdin Haimoonraitin kuoppia tasoittamaan. Varmempaa vaihtaa maantiepyörä maastomalliin.

    Kaikille tekisi hyvää katsoa uudesta suunnasta olemassaoloaan, ettei tule ajaneeksi elämänsä läpi pienistä ikkunoista maailmaa tiiraillen.

    Erityisesti muiden asioista päättävien poliitikkojen, työmarkkina- ja yritysjohtajien olisi tarpeen laskeutua takapenkeiltään pyörän satulaan. Tuottavuusloikka edellyttää, että onnistutaan luomaan

    toivoa ja uutta kasvattavan innostuksen ilmapiiri. Leikkauksilla ja pakkotyöhengellä ei synny kunnon tulosta.

    Jos jatketaan vain ankeutusta, viime perjantain mielenilmaukset saavat pian jatkoa. Konsensukselle julkisesti

    tuhahtaneiden Alexander Stubbin ja Björn Wahlroosin kannattaisi myös miettiä,

    kaatuisiko ay-liikkeen mukana

    jotain muutakin – kuten

    yhteiskuntarauha.

    Ei nykyinen hallitus ole yksin

    vastuussa Suomen lamaannuksesta. Jonkun olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten jotain valtion velkaantumiselle.

    Muiden tekemiä virheitä pitäisi kuitenkin korjata eikä tehdä niiden päälle uusia.

    Ei pitäisi ottaa niiltä, joiden talous ei sitä kestä.

    Eivät nämä säästötoimet meitä keskiluokkaisia kaada. Olisin valmis kukkaron lisäkiristyksiin, jos valtion velka saataisiin siten kuriin.

    Vielä lisää kestäisin, jos

    leikkauksilla järjestyisi ansiomahdollisuus yhdelle työttömälle ja toiselle pätkätöitä

    tekevälle aikuiselle lapselleni.

    Saman soisin kaikille nuorille,

    mutta nykyisten toimien ja työllisyyden välillä on aika

    löyhä ja pitkä sidos.

    Ministereiden omat pienet nipistykset suurista palkoistaan näyttävät pienituloisista vain julkisuustempulta.

    Millaisia päätöksiä hallitus

    tekisi, jos ministerit solidaarisesti tyytyisivät vaikka perushoitajan alle 2 000 tai viljelijän

    alle 1 700 euron kuukausituloon?

    Avaa artikkelin PDF