Ulkomuseossa tuoksuu aina terva
Perinnerakentamiseen erikoistunut Juha Ohisalo tervaamassa Komperon museon riihen kattoa.”Tervankeitto on mukavaa puuhaa, ja talkoilla kun työtä tekee, se tuntuu heti paljon mukavammalta”, Ohisalo toteaa. Mikko Makkonen Kuva: Viestilehtien arkistoLIPERI (MT)
”Ehkä se jonkinlaista velvollisuudentunnetta on ollut”, miettii haastattelupäivänä viideltä töihin herännyt isäntä, tutkija ja Komperon kotiseutuosaston puheenjohtaja Antti Mutanen.
Hän luotsaa synnyinkylänsä Komperon kotiseutuosastoa, kunnostaa vanhoja perinnerakennuksia ja viljelee peltoja tutkijan työnsä rinnalla.
Nuorempana Mutanen kuvitteli elelevänsä Siikakosken vanhan ruismyllyn viereen rakennetussa talossa, kuuntelevansa iltaisin kosken kohinaa ja pohtivansa päivisin metsäsektorin ajankohtaiskysymyksiä Joensuussa Metsäntutkimuslaitoksella.
Toisin kävi: miehen maailmaan tuli vaimo, lapsia, peltoja, niittyjä, lampaita, vanhoja rakennuksia ja ”museomafia”.
Isän kuoltua kymmenkunta vuotta sitten Antin piti pikkuveljensä ja äitinsä kanssa päättää, mitä tehdään isoukin aikoinaan hankkimille koskimiljöön perinnemaille ja -rakennuksille. Myös maatila on ollut suvun hallussa jo vuodesta 1869 lähtien.
Peltohehtaareita tilalla on joitakin kymmeniä, navettakin kelvollisessa kunnossa ja päärakennus henkii sukupolvien takaista historiaa.
Jokin Antin sisällä sanoi, ettei niistä voi noin vain luopua, vaikka päätös jäädä tilalliseksi tietää edelleen melkoista työmäärää.
”Eihän tätä yhden ihmisen tuloilla pyöritettäisi”, naurahtaa Mutanen kysymykseen, käykö hänen vaimonsakin muualla töissä.
Pauliina Karvinen työskentelee Itä-Suomen yliopistossa, mutta on innostunut myös lampaidenpidosta, jopa enemmän kuin isäntä itse.
Niin koskialueella kuin maatilallakin suomenlampaat rouskuttavat maisemaa siistiksi.
Komperon ulkomuseo sijaitsee pienessä saaressa, joka oli aikoinaan muutamien talojen yhteinen veneranta. Jo yli 50 vuotta alue on palvellut museopihapiirinä, tarjonnut paikan kyläjuhlille ja edelleen käytössä olevalle savusaunalle.
Naapurissa, aivan Siikakosken kupeessa, sijaitsee Mutasen kunnostama ruismylly, jonka esineistöstä ja historiasta hän tuntuu tietävän melkoisesti.
Niin vuosiluvut kuin oikosulkumoottori ja pääkäyttöpyörä ovat Antti Mutaselle tuttuja juttuja, koska 96-vuotias ukki Toivo Mutanen on tarinat moneen kertaan kertonut ja tiedot pojanpoikansa päähän iskostanut.
”Ukkini oli museota perustamassa 1957. Silloin se oli muotia: koneellistuminen alkoi tiloilla ja vanhaa esineistöä lahjoitettiin oman kylän museolle”, Antti Mutanen selvittää.
Nuorena Antti rehki kesätöissä ruismyllyllä perheen pitämässä kahvilassa. Savusti kalaa ja juoksi asioilla niin tiuhaan, että pysyi hoikkana.
”Ne oli ihan hulluja aikoja. Me veljekset inhosimme kahvilaa, kun sitä piti pyörittää karjatilan rinnalla. Ja minun piti opiskeluaikana suorittaa harjoitteluja ja hakea myös oman alan töitä. Tuntui, että tekemistä oli liiaksi asti.”
Sanat sinetöivät sen, ettei Antti ainakaan lähiaikoina aio avata kosken partaalle kahvilaa, vaikka ruismyllyn miljöö olisi sellaiselle mitä otollisin.
”Ei ikinä enää”, hän puistelee päätään ja opastaa kesken haastattelun viinijärveläisen koululaisen Jani Vepsäläisen museon kesätyöläiseksi.
”Täällä on toimisto jääkaappeineen”, Mutanen availee aitan ovia ja juttelee:
”Meitä Komperon kotiseutuosaston ihmisiä nimitetään kylällä leikkisesti museomafiaksi. Se kuvastanee meitä aika hyvin, niin hyvässä kuin pahassakin.”
Mutasen ja Karvisen perheessä on kaksi lasta: 6-vuotias esikoinen Vilhelmiina ja pian 5-vuotias Akseli.
”Lasten syntymän ja varsinkin sen jälkeen, kun esikoinen oli jo päistikkaa juossut koskeen, meidän piti muuttaa pois myllyn viereisestä talosta. Ei se ole mikään lapsiperheen paikka.”
Antin äiti muutti koskitaloon, ja nuoret alkoivat asua Sammallahden tilaa. Varoitteluista huolimatta Antti halusi kunnostaa pihapiiristä avautuvat vanhat laidunalueet perinnebiotooppimaiksi.
Vanha laidunalue oli tuolloin pahasti pusikoitunut, koska karjasta tilalla oli luovuttu 2000-luvun alussa.
”Lampaat ovat täällä nyt viidettä kesäänsä, ja jälki näkyy jo. Eläimiä on autettu perkaamalla vesakkoa ja kitkemällä nokkosia”, Mutanen harppoo vanhojen lehtipuiden ja mäntyjen joukossa katsomaan lammaskatrastaan.
Karjanpidon loputtua ja pihapeltojen vapauduttua ruokohelven viljelystä oli hänen mielestään aika ottaa jälleen lampaita Sammallahteen. Ne kun kuuluivat vahvasti tilan historiaan vielä 1930-luvulla, jolloin niitä ihan palkittiin maatalousnäyttelyissä.
”Avoimia laidunmaita oli aikoinaan lähes 33 hehtaaria. Nyt olemme saaneet ennallistettua osan jopa biologien kiittämäksi kukkaniityksi vaarantuneine lajeineen.”
LIISA YLI-KETOLA
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
