vierasyliö Metsien jatkuva kasvatus kannattaa
Valtakunnan metsien inventointitiedot (VMI) osoittavat, että pääosa Suomen metsistä on edelleen eri tavoin erirakenteisia.
Yleisin rakenne on sellainen, jossa pieniä puita on eniten ja isoja vähiten eli runkolukujakauma on laskeva kuvaaja. Niitä kutsutaan säännöllisen erirakenteisiksi (eri-ikäisiksi), ja ne ovat sellaisinaan suoraan käsiteltävissä jatkuvalla kasvatuksella.
Kerroksellisen erirakenteiset ovat helposti palautettavissa säännöllisen erirakenteisiksi, mutta myös kaikki tasarakenteiset ovat parilla kolmella hakkuukerralla palautettavissa luonnonmukaisesti erirakenteisiksi.
Siten kaikkia Suomen metsiä voidaan niin halutessa hoitaa jatkuvalla kasvatuksella. Jatkuva kasvatus on yhdistelmä monenlaisia tilanteen ja tarpeen mukaisia käsittelyjä, joita nimen mukaisesti yhdistää tavoite säilyttää metsä jatkuvasti eriasteisesti puustoisena. Siten menetelmä on vastakohta jaksolliselle kasvatukselle (alaharvennus-avohakkuu-viljely).
Jos tarkastellaan, millaiset metsäkohteet olisivat parhaiten sopivia ja tuottavimpia nykykäytäntöön verrattuna, voidaan lähteä liikkeelle taimikoista ja nuorista puustoista.
Raivaamattomat ja ”hoitamattomat” taimikot ja nuoret puustot ovat hyviä jatkuvan kasvatuksen kohteita. Niiden kasvatus jatkuvalla kasvatuksella on selvästi taloudellisempaa kuin alaharvennukset.
Näin ollen kannetaan turhaa huolta ”hoitamattomista” taimikoista. Niitä on useita satoja tuhansia hehtaareja ja niihin haaskataan paljon rahaa tukiaisina ja metsänomistajilta.
Kaksikerroksiset ja raivaamattomat harvennus- ja uudistuskypsät metsät ovat myös välittömästi hoidettavissa jatkuvalla kasvatuksella. Niiden käsittely siten on myös tutkimusten mukaan taloudellisesti kannattavampaa kuin alaharvennusten jatkaminen tai uudistamishakkuiden käyttäminen.
Usein kuvitellaan, että jatkuva kasvatus sopisi vain valtapuustoltaan vanhoihin kliimaksivaihetta lähellä oleviin kuusimetsiin. Niissäkin voidaan toki jatkuvaa kasvatusta harjoittaa heti voimakkailla hakkuilla, mutta ne eivät ole optimaalisia kohteita.
Nykymetsänhoidon kannattavuuttakin voidaan parantaa siirtymällä yläharvennuksiin ja luontaiseen uudistamiseen, mutta silloin lähestytään myös metsän jatkuvasti peitteellisenä kasvatusmenetelmiä eli jatkuvaa kasvatusta.
Raja ei tällöin suinkaan ole mikään veitsenterävä, ja tarpeiden sekä tiedon kasvun myötä menetelmiä voidaan vaihtaa missä vaiheessa tahansa.
On useita keinoja tutkia ja verrata eri kasvatusmenetelmien taloudellisuutta ja samalla myös vaikutuksia esimerkiksi metsien monikäyttöön ja monimuotoisuuteen.
Jälkimmäisten osalta puuttuu vielä paljon mittareita, mutta paljon tiedetäänkin vaikkapa marja- ja sienisadoista. Kaikki aineettomatkin arvot on jotenkin arvotettavissa jopa rahalla. Tällä saralla olisi paljon tutkimustyötä tehtävissä ja tarvettakin.
Jatkuvan kasvatuksen oppikirjassa (Pukkala-Lähde-Laiho) esitetään jatkuvan kasvatuksen eritasoiset mallit kaikille kasvupaikoille eri puolille Suomea. Mallit perustuvat noin 50 000 puun mittaukseen. Samalla esitetään mallit muiden rakenteiden palauttamiseksi säännöllisen erirakenteisiksi.
Taloudellisia tuotos- ja kannattavuusvertailuja tehdään eri vaihtoehtojen välille. Nykykäytäntö menestyy vertailuissa hyvin huonosti, ja vain jotenkuten, jos rahalle ei panna mitään arvoa. Vertailuihin on otettu mukaan myös muun muassa hiilensidonta, mustikkasato, monimuotoisuus ja maisema-arvot.
Pelkässä määrällisessä puuntuotannossa ei ole kovin suurta eroa jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen välillä. VMI-datat ja pitkäaikaiset kenttäkokeet osoittavat, että täsmälleen vertailukelpoisissa oloissa jatkuva kasvatus tuottaa useimmin enemmän puuta.
Kun mukaan otetaan taloudellinen kannattavuus, ero jatkuvan kasvatuksen hyväksi suurenee sitä enemmän mitä suurempi korkovaatimus on. Kun mukaan vertailuun otetaan erilaisia monikäyttöarvoja, sitä suuremmaksi ero jatkuvan kasvatuksen hyväksi nousee.
Jatkuvan kasvatuksen mallituksissa ja muissa laskelmissa on käytetty edustavia ja kattavia VMI-tietoja sekä pitkäaikaisten kenttäkokeiden tuloksia sekä erillisiä muun muassa metsien rakennetta käsitteleviä tutkimuksia.
Esimerkiksi Sarvaksen määrämitta-aineistoja on tarkasteltu uudella tavalla erittelemällä aineisto puuston rakenteen mukaan. Niinpä akuuttisia tutkimustarpeita ei juurikaan ole, mutta kuten yleensä tieteissä samoja asioita voidaan tutkia yhä uudelleen ja etsiä lisää uusia tutkimuskohteita.
Kuten edellä totesin, kovin vähän on kehitetty vertailumittareita metsien aineettomien ja monikäyttöarvojen arvottamiselle. Siinä on tutkimussarkaa.
Hakkuu- ja korjuutekniikka kaipaisi koko ajan kehittämistyötä, mutta se on enemmän asenne- ja kehitys- kuin tutkimustyötä. Nykyiselläkin tekniikalla voidaan jatkuvaa kasvatusta toteuttaa. Ongelmat ovat enemmän asenteissa kuin faktoissa.
Täytyy lisäksi muistaa, että kaikki metsät Suomessa olivat 1900-luvun puoliväliin asti yksinomaan erirakenteisia. Siksi kaikki tutkimustyö metsissä koski erirakenteisia metsiä eikä suinkaan nykykäytännön puustoja.
Tutkimusvaje koskee siten siihen asti vähäisiä uudistamiskokeita lukuun ottamatta enemmän nykykäytäntöä kuin jatkuvaa kasvatusta, vaikka toisin väitetään.
Vieläkin päätehakataan vain aikanaan luontaisesti syntyneitä ja pitkään eri tavoin harsittuja metsiä eikä suinkaan nykymenetelmällä perustettuja puupeltoja, josta ei siten ole tarkkaan seurattua tietoa edes koko kiertoajalta. Pohjoisessa vasta kolmannekselta sikäläistä kiertoaikaa.
ERKKI LÄHDE
Kirjoittaja on metsänhoidon emeritusprofessori.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
