UUTISTAUSTA Takkiin tuli ja paikka meni

Kansakunnan kahvipöydissä on viime päivinä vaihdettu mielipiteitä siitä, mitä YK:n yleiskokouksessa oikein tapahtui lokakuun 18. päivänä. Tunnelma on ollut kuin niin monesti Eurovision laulukilpailujen jälkeen. Miten on mahdollista, että vaikka olimme niin ehdottomia

ennakkosuosikkeja, jäimme taas jäännöspisteille?

Kun Suomelle ensimmäisen kerran 1950-luvun lopulla tuli eteen mahdollisuus asettua ehdolle YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi, kunniasta kieltäydyttiin kohteliaasti. Suomen ulkopoliittisen linjan mukaista oli tuolloin pysytellä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Turvaneuvostossa se olisi ollut mahdotonta.

Vuonna 1968 tilanne arvioitiin toisin. Elettiin Urho Kekkosen aikaa ja Suomi haki kansainvälistä tunnustusta puolueettomuudelle, koska Moskovasta sitä ei ollut saatavissa. Länsiryhmässä oltiin valmiit maksamaan kovaa hintaa siitä, että Suomen paikka turvaneuvostossa voitiin varmistaa.

Tilanne oli alun perin sama kuin nytkin: maaryhmän kahdelle paikalle oli kolme ehdokasta. Mutta ennen äänestystä yksi ehdokkaista, Italia, vetäytyi, jolloin jäljelle jäi vain kaksi: Suomi ja vielä tuolloin Francon fasistisen diktatuurin alla elänyt Naton jäsenmaa Espanja.

Suomen ensimmäinen kausi turvaneuvostossa merkitsi käännekohtaa sekä Suomen ulkopolitiikassa että sen kansainvälisessä asemassa. Suomi asetti silloisen YK-suurlähettiläänsä Max Jakobsonin ehdolle YK:n pääsihteeriksi – hanke, joka kaatui Neuvostoliiton vastahankaan ja yhden äänen tappioon toisen puolueettoman maan, Itävallan ehdokkaalle.

Suomen asema kylmän sodan rehellisenä sillanrakentajana tunnustettiin kuitenkin pari vuotta myöhemmin, kun Suomi sai isännöitäväksi Helsingissä pidetyn Etykin huippukokouksen.

Suomen toinen kausi turvallisuusneuvostossa ei alkanut yhtä kivuttomasti. Neuvostoliitto veti viimeisiään. Länsiryhmässä nähtiin, että Suomi oli irtautumassa itäisen naapurinsa holhouksesta ja hanketta oltiin valmiit tukemaan. Tällä kertaa homma ei hoitunut kivuttomasti. Tarvittiin kolme äänestyskierrosta, ennen kuin tulos oli saavutettu.

Suomi lähti tavoittelemaan toista kauttaan tietämättä, millaisia suunnitelmia Irakin diktaattorilla Saddam Husseinilla oli pienen naapurinsa Kuwaitin pään menoksi.

Kun Irak sitten miehitti Kuwaitin, Suomi sai havaita, että se oli, toisin kuin oli alun perin ajateltu, kansainvälisen politiikan kuumimmassa keskipisteessä. Silti Suomi menestyi hyvin.

YK päätti pehmittää Irakia taloudellisin pakottein ja niiden toteuttamista valvovan komitean johtoon nostettiin suomalainen suurlähettiläs Marjatta Rasi. Seuraavan kerran suomalainen oli niin keskeisessä kansainvälisen politiikan tehtävässä vasta, kun Martti Ahtisaari kymmenen vuotta myöhemmin pakotti Slobodan Milosevicin rauhaan Balkanilla.

Mikä siis meni pieleen? Miksi yleiskokouksen toisella äänestyskierroksella pieni Luxemburg sai yli 130 ääntä ja Suomi vain 60?

Monia selityksiä on esitetty. On myös vaadittu korkean tason puolueetonta selvitystä. Kaikissa esitetyissä selityksissä on jotain perää, mutta luulen, että pohjimmiltaan syy on hyvin yksinkertainen: Tällä kertaa Suomella ei ollut tarjota mitään sellaista, jota kansainvälinen yhteisö koki tarvitsevansa – tai jos oli, sitä oli vähemmin kuin kahdella kanssakilpailijalla.

YK:ssa Länsiryhmän ytimen muodostavat EU ja Nato. EU-maiden joukossa Suomi oli samanarvoinen ehdokas kuin Luxemburg, joka ei kuitenkaan ole profiloitunut samanlaisena häirikkönä kuin Suomi. Naton jäsenmaana Luxemburg tulee äänestämään juuri niin kuin liittokunnan kannalta on tarpeen – Suomen kohdalla tässä on pysyvä kysymysmerkki.

YK:n jäsenistössä kehitysmaat muodostavat lukumääräisen enemmistön. Niiden kannalta ehkä tärkeintä sittenkin oli se, mitkä Länsiryhmän ehdokkaista koettiin anteliaimmiksi. Tälläkin mittarilla Suomi jäi kolmanneksi.

Avaa artikkelin PDF