Luontomatkailuyrittäjä Eero Fisk vetää patikkaretkiä kansallispuistossa ja sen lähialueilla. Kuva: Jouni Porsanger
On helppo ymmärtää, miksi juuri tästä kolkasta muodostui aikanaan itäkairan metsäsaamelaisten pyhä paikka
Kansallispuiston ytimessä on Suomen eteläisin korkea tunturijono. Seutu on muinaista metsäsaamelaisten pyhää maata.
Peräpohjolan puistoalueen asiakaspalvelupäällikkö Katja Heikkinen, toimittaja Jukka Koivula ja matkailuyrittäjä Eero Fisk liikkuivat Pyhä-Luoston kansallispuistossa lumikenkäillen. Kuva: Jouni PorsangerItä-Lapissa sijaitsevaa Pyhä-Luoston kansallispuistoa luonnehtii puistoa halkaiseva Suomen eteläisin suurtuntureiden ketju.
Sen molemmin puolin levittäytyvät laajat ja poikkeuksellisen luonnontilaisina säilyneet metsät. Tunturiketjun länsipuolella avautuvat suuret aapasuot, joilla esiintyy uhanalaisia kasvilajeja.
Kerojen, eli tuntureiden huippujen, välissä sijaitsee syviä kuruja rehevine puronvarsilehtoineen. Tuntureiden metsäisillä rinteillä esiintyy runsaasti luonnonlähteitä.
Seudun maaperä on poikkeuksellisen vanhaa. Geologian näkökulmasta Pyhä-Luoston kivet ovat peräisin maapallon syntyhistorian puolestavälistä, noin 2,5 miljardin vuoden takaa.
Kansallispuiston sydämessä sijaitsevat Pyhän ja Luoston matkailukeskukset.
Pyhän matkailualueen ytimessä on luonto- ja kulttuurikeskus Naava kattavine näyttelyineen. Naavassa kuvaaja Jouni Porsangerin ja minut ottaa vastaan Peräpohjolan puistoalueen asiakaspalvelupäällikkö Katja Heikkinen. Hän kertoo perustietoja kansallispuistosta, jonka jälkeen siirrymme puiston laidalle talviretkeilyreitin alkuun.
Oppaanamme luonnossa on paikallinen luontomatkailuyrittäjä Eero Fisk, jonka johdatuksella lumikenkäilemme lumiseen metsään.
”Puiston käyttötavat ovat viime vuosina kehittyneet paljon. Kun kansallispuistojen suosio kasvaa, myös tekeminen puistoissa monimuotoistuu”, Heikkinen kertoo.
”Perinteiset hiihto ja vaellus ovat edelleen suosittuja, mutta niiden rinnalle ovat tulleet vapaalasku, liukulumikenkäily, maastopyöräily, polkujuoksu sekä konsertit luonnossa.”
Saavumme Tiaislaavulle, josta aukenee näkymä Tunturiaavalle luontopolkuineen.
”Luontomatkailun lisääntyminen ja kansallispuistojen suosion nopea kasvu ovat myönteisiä ilmiöitä, mutta toisessa vaakakupissa on arka ja haavoittuva luonto. Ajattelen, että istumme täällä timantin päällä, jonka soisi säilyvän tulevillekin sukupolville”, Heikkinen pohtii.
”On toivottavaakin, että ihmiset löytävät luonnon. Mutta miten varmistamme sellaiset palvelurakenteet, että luonto pitkässä juoksussa kestää kasvavat kävijämäärät?”
Maaliskuinen talvipäivä on aurinkoinen. Luontomatkailyrittäjä Fisk käristää makkaroita nuotiotulella. Nokipannukahvi valmistuu.
Rasvaisen lihan ja väkevän kahvin yhdistelmä sulaa suuhun kirpeässä 15 asteen talvipakkasessa.
”Monet tottumattomat luonnossa liikkujat tekevät sen virheen, että eivät syö ja juo tarpeeksi. Kun kävelee tuntien ajan taakkaa selässään, voi uupumus iskeä äkkiä ja hyvinkin totaalisena”, Fisk opastaa.
Suomen eteläisin suurtuntureiden ketju sijaitsee Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Kuva: Jouni PorsangerJatkamme matkaa Isokurun äärelle ja kurkistamme syvyyteen. 220 metriä syvään kuruun ei saa lumivyöryvaaran takia laskeutua talviaikaan.
Heikkinen suosittelee vierailemaan paikan päällä ja kurun pohjalla kesän tullen.
Korkeuserot ovat äkkinäisiä ja dramaattisia. Kultakeron tunturi nousee jyrkkärinteisenä Isokurun syvän pudotuksen vastakkaisella puolella.
Ukonhatun ja Noitatunturin korkeat puuttomat laet kohoavat hieman etäämmällä.
”Pohjoisen kansallispuistoille on ominaista, että tänne saavutaan useiksi päiviksi. Suomen eteläisemmät kansallispuistot on suunniteltu enemmän lähiulkoilukohteiksi, ja siellä korostuu esimerkiksi luontokasvatuksen merkitys”, Heikkinen sanoo.
Lumikenkäreissumme lopuksi nousemme korkean kukkulan päälle. Näkökentän äärilaitaan piirtyy etäisiä huippuja, jotka kuuluvat Venäjän puoleisille tuntureille.
Pyhä-Luoston kansallispuisto löytyy keskeltä Lapin itäkairaa. Kuva: Jukka PasonenAutoilen vielä itsekseni 25 kilometriä Luostolle.
Kansallispuiston Luoston laidan keskeisin nähtävyys on ikivanha, jopa yli 250 vuotta vanha metsä.
”Nämä luonnonmetsät ovat säästyneet kokonaan kaupallisilta hakkuilta. Siellä on erittäin kattavasti lahopuuta, joka taas ylläpitää omanlaistaan lajistoa, kuten lahopuusta riippuvaisia erittäin uhanalaisia kääpälajeja”, puhelinhaastatteluun tavoitettu Peräpohjolan puistoalueiden puistonjohtaja Hely Juntunen kertoo.
Juntusen mukaan maisemalliset arvot ja puhdas luonto ovat Pyhä-Luoston valtteja.
”Kun kävijämäärät lisääntyvät, täytyy meidän panostaa reittien kehittämiseen ja perusparannuksiin.”
Illan laskeuduttua lähden hiihtämään Pyhätunturin latureiteillä. Latu vie laskettelukeskuksesta metsään. Metsän takana avautuu aapasuo.
Hiljaisuus on rikkumaton ja revontulet leimuavat tummalla taivaalla.
Pakkanen paukkuu 20 asteessa. Tunturiketju piirtyy jylhänä horisonttiin.
On helppo ymmärtää, miksi juuri tästä kolkasta muodostui aikanaan itäkairan metsäsaamelaisten pyhä paikka.
Pyhä-Luoston kansallispuisto:
Vuonna 1938 perustettu Pyhätunturin kansallispuisto on Suomen ensimmäisiä kansallispuistoja.
Aluetta laajennettiin 2005, kun mukaan otettiin Luoston suojellut vanhat metsäalueet. Kansallispuiston nimi muuttui samalla Pyhä-Luostoksi.
Kansallispuistoa halkoo Suomen eteläisin suurtunturiketju. Tunturit ovat Kultakero, Ukonhattu, Noitatunturi, Laakakero, Peurakero, Huttutunturi, Kapusta, Latvavaara, Lampivaara, Ukko-Luosto, Keski-Luosto ja Yli-Luosto.
Maaperä on ikivanhaa. Iäkkäimmät kivet ja maamuodostelmat ovat jopa 2,5 miljardin vuoden ikäisiä.
Kansallispuistossa oli viime vuonna 204 522 vierailijaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
