METSÄLLÄ Lintujen pyyntiä sota-aikana
Talvisodan päätyttyä aavisteltiin jo uutta sotaa. Se tiesi entistäkin ankeampia aikoja syrjäisten seutujen köyhille asukkaille. Pienillä salon tölleillä toimeentulo oli niukkaa.
Olin oman kattilakuntani vanhin miespuolinen kotona oleva henkilö. Lisäksi olivat noin neljänkymmenen ikäinen äitini ja välirauhan aikana syntynyt sisko. Isä oli talvisodassa konekivääriryhmän johtajana ja jatkosodassa kuormaston aliupseerina. Kenttäposti kulki, ja äitini laittoi isälle paketteja vointinsa mukaan.
Voi, liha, tupakka, villasukat ja käsineet olivat tärkeimpiä tarvikkeita sotilaille. Linnut ja muu metsänriista olivat myös haluttuja, mutta niiden pyynti oli hieman ongelmallista.
Kotona oli vanha kaksipiippuinen haulikko, mutta hauleja tai ruutia ei saanut. Olin myös sen verran nuori, etten saanut haulikolla metsästää. Mutta me pojankoltiaiset pyysimme lintuja loukuilla koko sodan ajan.
Loukkupyynti firmojen mailla oli kielletty. Omilla mailla sitä ei tullut kukaan kieltämään. Mutta kun omaa maata oli vain pahainen pläntti, josta siitäkin oli osa peltoa, oli pakko rakennella pyytöjä puutavarayhtiöiden maille. Firmojen pomot särkivät joskus jonkun loukun, mutta jättivät ne useimmiten rauhaan.
Polut, vanhat muurahaispesät, tuulenkaatojen rikkomat kankaat ja yleensä kuivat maat, joista pintamaan sai helposti rikki, olivat parhaita loukkujen paikkoja. Kaikkein parhaita olivat polut, joille linnut olivat jo tehneet rypypaikkoja. Jos maastossa vielä kasvoi puolukkaa, saaliin tulo vain parani.
Loukut, tai tokkapuut, kuten niitä myös kutsuttiin, laitettiin aina polkujen poikki. Pyydön molemmille puolille tehtiin hyvä rypypaikka, joihin laitettiin marjoja syötiksi. Reittiä, jolla pyydöt olivat, kutsuttiin virkotieksi, ja niiden pituus oli meillä sen seudun pojilla yleensä pari–kolme kilometriä.
Loukut koostuivat monesta eri osasta ja ne piti tehdä huolella, jos toivoi saavansa saalista. Pyytö oli tehtävä sellaiseksi, että sillä sai kaikkea riistaa. Loukkupyyntiä harjoitettiin syksyisin. Siitä sai vähän tuloja ja ruokaa omaankin pöytään.
Jos linnut olisi voinut itse myydä suoraan niiden tarvitsijoille, olisi niistä saanut huomattavastikin tuloja. Meiltä oli kuitenkin kaupunkiin matkaa viisikymmentä kilometriä, eikä kuljetuskeinoa ollut.
Linnut osti meiltä kaikilta metsämiehiltä paikallinen linja-autonkuljettaja muutamalla markalla ja vei saaliit kaupunkiin myyden ne ravintoloihin ja yksityisille rouville. Me pyytäjät emme saaneet koskaan tietää lintujen lopullista myyntihintaa, mutta arvatenkin se oli suunnattomasti suurempi kuin mitä meille niistä maksettiin.
Jos saaliin halusi markkinoille, oli virkotielle lähdettävä jo viiden aikaan aamulla. Silti koulusta myöhästymisiä sattui usein, ja niitä sai sitten pyydellä anteeksi. Ei auttanut oikein sanoa, että tuolla metsällä meni aikaa. Opettajat tuskin olisivat sitä ymmärtäneet.
Kun nyt yli seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kuljeskelen jonkun vanhan jo kadonneen polun tai muurahaispesän kohdalla, palaavat muistot viimeiseen maailmansotaan, sen ajan puutteellisen elämään kotirintamalla ja niihin menneisiin virkoteihin, jotka auttoivat saloseudun eläjien toimeentulossa vaikeissa sota-ajan oloissa.
Martti Heikkinen
Iisalmi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
