vierasyliö Hukatun kansan ääni

Presidentinvaaleissa Itä- ja Pohjois-Suomi äänestivät laiskemmin kuin Etelä-Suomi. Se oli ratkaiseva tekijä Pekka Haaviston voittaessa Paavo Väyrysen ja noustessa toiselle kierrokselle. Vaalien toisella kierroksella alueelliset äänestyserot vain kasvoivat.

Äänestyshalukkuus onkin vaalien syväluotaavampia yhteiskunnallisia ja poliittisia viestejä. Äänestäminen ei

merkitse vain poliittista

osallistumista, se ilmentää myös yhteiskunnallisen osallisuuden kokemista.

Kummatkin ovat tärkeitä ja kietoutuvat toisiinsa. Niitä voidaan tutkia yhdessä tai

erikseen. Usein unohtuu, että politiikka kansalaisyhteiskunnassa luo myös yhteenkuuluvuutta ja vuorovaikutusta, sitoo ja yhdistää. Osallistuminen luo osallisuutta, ja osallisuus vahvistaa osallistumista.

Heikon äänestysaktiivisuuden selitykseksi ei kelpaa kaupunkien äänestysvaihteluista usein kertova sisäinen eriytyminen ja lähiöiden huono-osaisten äänestämättömyys. Haaste on paljon suurempi ja monisyisempi. Kun vaalista toiseen äänestysaktiivisuus maakunnassa jää 50-65 prosenttiin, jotakin on perustavasti vialla.

Äänestämättömyyden arviointi on myös poliittista tulkintaa. Maakuntien äänestysaktiivisuuden alenemisen syyt on avattava, sillä äänestämättä jättäneiden 30–40 prosentin joukko on iso. Äänettömyyden ääni ei enää saa hukkua

kuulumattomiin.

Jos maakuntien alhainen

äänestysvilkkaus on viesti niiden asukkaiden huono-osaisuuden ja irrallisuuden tunteesta, tieto on ymmärrettävä velvoittavana yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksena.

Viesti kertoo myös turhautumisesta ja uskon puutteesta poliittisen järjestelmän kykyyn muuttaa tilannetta. Jos samanaikaisesti vallitsee epäluottamus politiikkaan ja poliittiseen järjestelmään, eikä se aiheuta mitään muutosta, seuraukset voivat johtaa entistä suurempaan irrallisuuteen ja sen mukaiseen toimintaan.

Tilanne on toisenlainen kuin poliittiseksi iskulauseeksi 1970-luvulla nousseen

”unohdetun kansan” aikana. Käsite ”hukattu kansa” kuvaa paremmin nykytilannetta ja sitä, miten asia koetaan maakunnissa.

Unohdettu kansa halusi

arvostusta isänmaalle vuosikymmeninä tekemästään työstä. Hukattu kansa haluaa arvon parast’aikaa tekemälleen työlle ja mahdollisuuden tehdä työtä myös tulevaisuudessa. Hukattu kansa haluaa lunastaa paikkansa Suomen rakentamisessa,

olla vahvuus eikä menetetty mahdollisuus.

EU ja valtio ovat sääntöineen ja järjestelmineen läsnä, mutta kummankaan ei koeta vahvistavan elämisen edellytyksiä tai vaikuttamisen mahdollisuuksia. Suurkuntiin siirtyminen kaventaisi kansanvaltaa entisestään.

Kansanvallan instituutioiden ja toimintatapojen legitimiteetin arvostuksen heikkeneminen on vakava asia. Sen vahvistaminen 2010-luvulla on sekä hallinnollis-institutionaalinen että poliittis-toiminnallinen haaste. Kansan äänen rinnalla on kuuluttava kansanvallan ääni.

Kansalaisten tasavertaisen kohtelun ja palvelut takaava kuntien ja valtion välinen työn- ja vastuunjako tai mahdollisuus omaehtoisesti päättää alueen kehittämisestä eivät ole vain hallinnollisia kysymyksiä.

Kansanvalta ei ole

hallinnointia. Kansanvaltaa ei myöskään ole ämyrimäinen kansan äänen vahvistaminen tai poliittisena postilaatikkona toimiminen. Kansanvalta on osallisuutta ja osallistumista, vaikuttamista ja vuorovaikuttamista.

Maakuntien hukattu kansa on elämänhaluista ja uskoo itseensä. Se ei koe olevansa poliittisen saattohoidon

tarpeessa, mutta monet

päättäjät välittävät kannanotoillaan juuri sellaista henkistä asennetta maakuntien

asukkaille.

Vaalien ensimmäinen kierros osoitti väen vähenemisen

vaikutuksen poliittiseen voimaan. Väyrystä lukuun ottamatta maakuntien

kiertäjät jäivät vähiin. Ei ollut kiinnostusta eikä tarvetta. Äänestäjien enemmistö oli etelässä. Poliittinen asetelma, vaihtoehdot ja vastakohdat syntyivät helsinkiläisestä

mediatodellisuudesta.

Missä Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto olivat toistensa

vaihtoehtoja ja vastakohtia? Vastakkainasettelusta on turha puhua. He olivat toisiaan täydentävä parivaljakko. Heillä oli arvokas sanoma. Heidän äänestäjillään oli tärkeä viesti. Poliittisesta vaalista puuttui kuitenkin poliittinen jännite.

Vastakkainasettelua ylitettiin luoda arvoulottuvuudella – konservatiivi tai liberaali. Sukupuolinen suuntaus on aika kapea kaista yhteiskunnallisten arvoerojen rakentamiseksi. Vaaleista on kulunut vasta hetki, ja nyt jo on mahdoton muistaa ehdokkaita erottaneita politiikan kysymyksiä.

Toisen kierroksen alhaisesta äänestyshalukkuudesta ei voi syyttää vain oman ehdokkaan putoamista. Syynä on pikemminkin poliittisen vaihtoehdon puuttuminen. Politiikasta puhuminen oli keväällä 2011 populistista vähemmistöjä hylkivää mielipidesurffailua. Ikään kuin vastineeksi

vaalit olivat nyt sovinnaista

hymistelyä.

Vaalien poliittisissa arvioissa huomattiin, että ensimmäistä kertaa suorassa kaksivaiheisessa kansanvaalissa ehdokkaana ei ollut sosialidemokraattien tai vasemmiston ehdokasta, ei ollut mies-nainen –asetelma, eikä hallituspuolueen ehdokas vastaan oppositiopuolueen ehdokas.

Varsinkin viimeisen

asetelman puuttumisen olisi luullut herättävän jo ennen vaaleja tutkijoiden ja median mielenkiintoa. Oppositio–

hallitus -asetelma palasi

otsikoihin kolme päivää

vaalien jälkeen, kun vihreiden täydentämä sinipunahallitus ravisti hihastaan Suomen kuntien ja armeijan joukko-osastojen lahtauslistan.

Miksi hallitus vastaan

oppositio –asetelma on

kadonnut, ja mitä se merkitsee poliittisessa osallistumisessa?

Puolueita on aina helppo

soimata, mutta puolueiden paikkaa kansanvallassa on

vaikea korvata. Keskustalle haaste on vaativa. Puolueen kannatushan on perinteisesti ollut vahva siellä, missä nyt äänestetään heikosti.

Jos maakunnissa ei nyt

herätä eikä maakuntia herätetä, presidentinvaaleissa koettu

valintatilanne toistuu.

Kun omaa vaihtoehtoa ei ole, vaihtoehdoksi jää tykkää tai ei-tykkää napin painaminen netissä, jos sellainen yhteys on.

PEKKA PERTTULA

Kirjoittaja on

valtiotieteiden tohtori.

Äänettömyyden ääni ei enää

saa hukkua

kuulumattomiin.

Avaa artikkelin PDF