Kehityspolitiikka ristiaallokossa

Kehityspolitiikalla on saavutettu paljon

onnistumisia. On useita maita, joissa YK:n vuosituhattavoitteilla mitaten on saavutettu merkittävää edistystä reilussa vuosikymmenessä.

Samoin suomalaisten maaseudun järjestöjen kehitysohjelmalla FFD:llä on osoittaa myönteisiä näyttöjä siitä, kuinka maaseudun yrittäjien keskinäinen tiedonvaihto voi viedä ruokaturvaa ja paikallisia elinkeinoja eteenpäin.

Maailmassa, jossa rikkain prosentti väestöstä omistaa enemmän kuin kaikki muut

yhteensä, on kuitenkin paljon pielessä. Kuten Matti Kääriäinen sen sanoo keskustelua

herättäneessä kirjassaan (MT 21.1.): oikeudenmukaisuus loistaa nyky-yhteiskunnassa poissaolollaan.

Itse ajattelen, että nykymuotoinen kehityspolitiikka on tässä globalisaation ristiaallokossa tulossa tiensä päähän. Se ei vain enää voi olla erillinen saareke, jossa niin julkiset kuin kansalaisjärjestöjen avustusohjelmat toimivat omilla hyvää tarkoittavilla pelisäännöillään. Samaan aikaan monikansalliset markkinat jyräävät

veroparatiiseihin jemmattuine sijoituksineen toiseen suuntaan.

Ristiaallokko voi hajottaa siihen juuttuvan aluksen ihan samoin kuin akanpyörre saattaa hukuttaa ihmisen.

Olen ollut kahden vuoden aikana kolme

kertaa Afrikassa työ- ja opintomatkoilla. Yhden asian olen oppinut varmasti: tavalliset ihmiset eivät halua vastikkeetonta apua.

He haluavat ennemmin lainaa aloittaakseen yrityksen tai löytääkseen töitä. Työ luo tuloja lasten koulunkäyntiin sekä perheen terveyden ja ravitsemuksen kohentamiseen.

Ei avustuksilla luoda pysyviä taloudellisia

tuloksia. Tuet vain luovat orjuuttavan säädösten ja valvonnan viidakon. Sen tämän lehden lukijoistakin moni tietää kivuliaan hyvin.

Kiina on oppinut asian noustessaan parissa vuosikymmenessä köyhyydestä maailman

toiseksi suurimmaksi taloudeksi. Siksi Kiina

ei lahjoita vaan antaa lainaa – ja kasvattaa

samalla omia bisneksiään. Ketunhäntä on siis toki silläkin kainalossa.

Jos Suomi sulkisi virallisen kehitysavun hanan, jättäytyisimme samalla entistä enemmän ominemme tänne pohjolan perukalle murehtimaan. Eristäytyminenkö on historian saatossa luonut kansallemme edistystä?

Vain 12 prosenttia suomalaisista pk-yrityksistä harjoittaa vientiä. Näistä vain murto-osa on todennäköisesti sellaisia, jotka ovat edes harkinneet lähtemistä Afrikkaan, vaikka sieltä löytyvät maailman korkeimmat talouden kasvuluvut.

Sen sijaan joka matkallani olen törmännyt hollantilaisiin ja heidän historiasta juontaviin kumppaneihinsa, eteläafrikkalaisiin. Lähes

koko valtavaan Afrikkaan ulottuvassa erikokoisten yritysten verkostossa tuotetaan

vihanneksia, viljoja, kukkia sekä käydään kauppaa niin näillä lopputuotteilla kuin

tuotantopanoksilla.

En väitä, että kauppa yksin ratkaisee kaikki pieleen menneen maailman ongelmat. Sehän olisi ristiriidassa aiemmin toteamani kanssa. Mutta valitettavasti kehityspolitiikasta on tullut systeemi, joka palvelee omaa olemassaoloaan vähintään yhtä paljon kuin tuottaa myönteisiä tuloksia.

Yksi todiste ovat monien Afrikan pääkaupunkien hotellit, joiden hinnat liikkuvat samoissa

Helsingin kanssa. Minun silmissäni se johtuu siitä, että moisiin hintoihin suostuvat paitsi

monikansallisten yritysten työntekijät myös kehitysohjelmiin osallistuvat.

Todiste kaksi on korruptio, jota vastikkeettomat avustusvaratkin osaltaan ylläpitävät. Koska monissa kehitysmaissa demokratia on edelleen opetteluvaiheessa, ihmisillä ei ole

välineitä, miten valvoa edes omaa hallintoa saati isoja avustushankkeita. Kun oikeusjärjestelmäkin on huono, harvalla riittää kanttia ryhtyä vaatimaan rötösherroja ja -rouvia

kuriin.

Kolmas on verotuksen puute. Jos useampi

valtio oppisi verottamaan monikansallisia ja kotimaisia yrityksiä samoin kuin kansalaisia, sen kassaan kertyisi rahaa. Kun kansalaiset maksaisivat veroja, heillä olisi oikeus vaatia

rahoilleen vastinetta. Se hyvä hallinto, jota me länsimaiset koetamme näihin maihin tuputtaa, kasvaisi sisältäpäin.

Nyt kriittinen lukija tietenkin sanoo, että

eihän talouskasvu ole tuonut demokratiaa

Kiinaankaan. Siihen voi vastata: katsotaan

vuosikymmen lisää, kun veroa maksavat kansalaiset alkavat vahtia ja vaatia oikeuksiaan.

kaijaleena.runsten@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF