vierasyliö Ympäristöhallinto hamuaa valtaa

Politiikka on taistelua vallasta.

Valta taas on mahdollisuus alistaa toinen omaan tahtoon. Valta on makeaa, mutta se

turmelee.

Ympäristöhallinto on onnistunut poikkeuksellisen hyvin oman etunsa vaalinnassa.

Kansantaloustieteilijä John Kenneth Gallbraith oivalsi jo 1980-luvulla, että julkishallinnon organisaation toimintaa yhteiskunnan hyväksi vääristää oman asian korostamisen lisäksi taipumus oman valtarakenteen luomiseen. Valta-asemaa luodaan muun muassa lainsäädäntövalmistelun ja tiedonvälityksen avulla.

Liito-oravan ujuttaminen luontodirektiivin tiukasti suojeltujen lajien listalle oli voimapoliittinen neronleimaus.

Ympäristöhallinto tiukensi valtaansa miljoonaan hehtaariin Suomen maata, kun kesäisin puoli miljoonaa projektimiinaa vilistää metsissämme.

Natura 2000 -verkostoa käytettiin muun muassa kotimaisten energiahankkeiden kaatamiseen. Esimerkiksi Vuotoksen allashankkeen esteeksi järjestettiin soita, joiden kaltaisia löytyy runsaasti Atlantilta

Tyynellemerelle.

Turkistarhaajia pakotettiin lopettamaan elinkeinotoimintansa pohjavesiriskin takia,

joka olisi ollut helposti hallittavissa.

Jätevesiasetus markkinoitiin aikanaan päättäjille iskusanoilla ”Miljoonan ihmisen jätevedet!” Kustannushyötyanalyysi ei kiinnostanut, koska

hallintoalamainen oli maksumies.

Ruoppaustoiminnan esteeksi

keksittiin tributyylitina. Ulkomaankaupan ja telakkatoiminnan sabotointiin on riittänyt

tinapölähdys, joka vastaa 1990-luvun rahtilaivan muutaman tunnin päästöä.

Navetan ympäristölupa

tyssäsi todennäköiseen hajuhaittaan. Naapurit eivät hanketta vastustaneet. Lupa-asian

käsittely kesti vuoden. Sitä varten hankittiin neljän byrokraatin lausunto. Päätös oli

21 sivun mittainen ja maksoi luvanhakijalle 3 655 euroa.

Yhteistä näille ja lukemattomille muille tapauksille on se, että kansalaisten hyvän elämän edellytyksiä on vahingoitettu

päätöksillä, joille ei ole ollut järjellisiä perusteita.

Ympäristöjuristerian ekspertit Kuusiniemi, Ekroos, Kumpula

ja Vihervuori ovat laatineet teoksen nimeltä Ympäristöoikeus. Siitä aukeaa kattava kuva ympäristölainsäädännön perusteisiin ja massiivisiin

rakenteisiin.

Raskasta ympäristölainsäädäntöä perustellaan kestävällä kehityksellä. Ilman sitä meitä uhkaa ekokatastrofi.

Perusta on kuitenkin mätä. Energiaa riittää, eivätkä alkuaineet katoa mihinkään. Suomi ei ole hukkumassa jätteisiin eikä sen luonto ole tukahtumassa saasteisiin. Jos meillä olisi vakavia ympäristöongelmia, Englannin kaltaiset tiheään asutut vanhat teollisuusmaat olisivat jo mennyttä kalua.

Väestöräjähdyksen mukanaan tuomia ongelmia ei Suomen lainsäädännöllä ratkaista.

Uusi ympäristölainsäädäntömme on osittain kansainvälistä perua. Suomi on muiden mukana lähettänyt ympäristöbyrokraattista eliittiään kansainväliselle foorumille. Siellä on edistetty omia sektorikohtaisia intressejä kaukana elämän realiteeteista. Ekoideologisia rakenteita ja byrokraattista ylivaltaa on puskettu kansainvälisiin sopimuksiin ja EU-lainsäädäntöön.

Suomessa asioita on paisuteltu ja tulkittu hallinnon lähtökohdista. Asioiden suuruusluokkien ja ratkaisujen yhteiskunnallisten vaikutusten käsittelyä on vältelty, koska järjen käyttö vähentää vallan käytön mahdollisuuksia.

Uudessa ympäristölainsäädännössä vähäpätöisiäkin hankkeita on sysätty raskaan ja monipolkuisen lupaprosessin

rattaisiin. On luotu mahtava hallintohimmeli, jolla byrokraatit työllistävät toinen

toisiaan.

Mao Tse-tung on todennut, että valta kasvaa kiväärin piipussa. Uuden ympäristölainsäädännön kiväärin piippu on mahdollisuus upottaa investointihanke kymmenvuotiseen lupaprosessiin ilman minkäänlaista vastuuta hankevastaavalle aiheutetusta vahingosta. Tämä avaa lähes rajattomia mahdollisuuksia hankevastaavan

alistamiseen.

Lupaa hakevan hallintoalamaisen perusoikeudet – kuten

oikeusturva, oikeus työhön ja omaisuuteen – on sivuutettu. Oikeuden vaakaa on siis rukattu ympäristöbyrokraattisen valtakoneiston eduksi.

Ympäristöhallinnon valtapyrkimykset toteutetaan keskittämällä veronmaksajan rahat uusien valtarakenteiden luomiseen. Ympäristöhurskastelu

tapahtuu hallintoalamaisten kustannuksella.

Kansan informaatio-ohjaus on avainasemassa ympäristöpolitiikassa. Hallinto lähipiireineen tuottaa jatkuvalla syötöllä niin sanottuun tieteelliseen

maailmankatsomukseen perustuvia tarinoita ympäristöuhista ja -katastrofeista. Nämä tuotannollisen toiminnan harjoittajia syyllistävät tarinat resonoivat väkevästi etelän mediassa.

Tämän päivän tarinoita ovat biodiversiteetin romahtaminen

ja kestämättömäksi väitetty haja-asutusalueiden yhdyskuntarakenne. Näiden avulla maailman metropoleissa sukkuloiva ympäristöbyrokraattinen eliitti käy nyt käsiksi maaseudun ihmisten työhön ja omaisuuteen.

Kestävän kehityksen taikasanoja hokeva ympäristöhallinto on valtaa hamutessaan rapauttanut oikeusvaltion perustaa. Investointihankkeista on tehty vapaata riistaa. Julkisen vallan käyttöön ei ole liitetty vastuuta. Suhteellisuusperiaatetta rikotaan jatkuvasti.

Suomi elää tuotannollisesta elinkeinotoiminnasta, joka tarvitsee kilpailun puristuksessa mahdollisuuden tarttua ajassa liikkuviin investointimahdollisuuksiin ilman tarpeettomia rasitteita. Rehellistä työtä

tekevien kannalta ympäristölainsäädännössä on sortolainsäädännön piirteitä. Työn ja toimeentulon edellytyksiä on murennettu.

Byrokratisoituva Suomi on etenemässä Kreikan jalanjälkiä kohti taloudellista ja sosiaalista katastrofia.

ESA ERANTI

Kirjoittaja on tiedekirjailija ja vapaa ympäristöpolitiikan tutkija. Hän työskentelee erityisasiantuntijana investointiprojekteissa.

Julkisen vallan käyttöön

ei ole liitetty

vastuuta.

Avaa artikkelin PDF