KALAJUTTU Ei mikään kalamies, osa 2
Seuraavana aamuna poika heräsi niittokoneen ääneen. Naapuritilan Kalle oli tullut niittämään. Sitä oli juostava katsomaan. Isä ja äiti olivat pellolla. Muutamia seipäitä oli jo pystyssä.
Pellon laitaa lähemmäs konetta ei päästetty, vaikka mieli olisi tehnyt. Heinää oli nurin isolta alalta. Isä pystytti seipäitä, pojallekin omansa. Pihlajanoksasta edellisenä päivänä tehty hanko oli jäänyt liiteriin.
”Haetaan kohta, kun lähdetään kahville. Sinä et ole vielä syönytkään, saat voileipiä ja mehua.”
”Kalamies se vaan nukkuu, vaikka pitäisi heinätöissä olla”, Kalle naureskeli.
Poika viihtyi heinäpellolla aikansa ja täytti kaksi isän tekemää seivästä. Sitten alkoi kyllästyttää.
Poika lähti, ja kuin itsestään jalat veivät kohti rantaa. Haukijuttu harmitti. Isoille kaloille pitäisi olla isosilmäisempi verkko. Siinähän niitä isän verkkoja roikkui saunan seinustalla. Niillä saisi isoja kaloja.
Poika kurkotti saavin päältä verkkoa. Se putosi maahan ja sotkeutuikin vähän, sitten vaatteet pois, verkko mukaan. Poika kahlasi niin syvälle kuin uskalsi ja alkoi syöttää verkkoa veteen. Osa verkosta putosi puikkarilta, osa tarttui kaisloihin. Lopulta verkko oli vedessä. Huomenna siinä olisi isoja kaloja ja kaikki näkisivät, kuka oli kalamies.
Aamulla poika heräsi taas toisten ollessa jo heinäpellolla. Niittokoneen rallatus kuului nyt kauempaa, takapellolta.
Poika muisti heti verkon. Se oli nostettava nyt kun kukaan ei ollut näkemässä. Poika läksi rantaan. Kohot olivat yhtenä myttynä. Ei näyttänyt lainkaan siltä kuin isän laskemat verkot.
Poika riisui ja kahlasi verkolle. Hän alkoi nostaa verkkoa puikkarille. Alareuna laahasi pohjaa ja tarttui kiinni vesikasveihin. Jossain kohdassa verkko oli niin pahasti sekaisin, ettei sitä saanut vedessä selväksi.
Poika ajatteli ottaneensa luvatta isän parhaan verkon ja pilanneensa sen. Puikkarille ei mahtunut enempää. Lopun verkon poika veti rannalle köytenä. Palelikin niin että hampaat kalisivat.
Poika puki päälleen ja alkoi selvittää surkeaan myttyyn mennyttä verkkoa. Hän etsi verkon päätä, ”selasi”, kuten isä sanoi.
Silloin hän näki sen. Jokin musta ja piikikäs, kuin valtava hämähäkki, oli sotkeutunut verkkoon. Muutama sekunti kului suolapatsaana. Sitten poika otti airon ja löi sillä verkkokasaa. Otus jatkoi liikkumista, lyönneissä ei ollut voimaa ja airo painoi. Otus yritti venettä kohti.
Silloin tuli mieleen, että isälle piti kertoa. Samalla padot aukesivat. Parkuen poika juoksi heinäpellolla. Hätä kuultiin jo kaukaa, ja isä juoksi vastaan. Säikähtäneenä hän kysyi:
”Mikä on? Mikä hätänä? Sano heti, mitä on sattunut?”
”Verkko… Verkko on sotkussa, se putosi ja kauhea elukka… Sotki isän verkon.”
”Mitä sinä puhut? Mikä elukka?” Isä vaikutti jo vähän huvittuneelta. ”Lähdepä näyttämään. Älä itke, sotkut korjataan. Putosiko se puikkarilta? Yrititkö sinä itseksesi laskea sitä?”
Poika ei saanut sanotuksi, nyyhkytti vain. Tultiin rantaan ja isä näki verkon hiekalla. Samalla muoto musteni.
”Nythän sinä pahojasi teit. Luvatta otit verkon ja sotkit pahanpäiväisesti. Eikö ole sanottu, ettei omin luvin saa? Äläkä vollota siinä, selkäsaunan sietäisit. Mutta mikäs ihme se tuossa on? Onko se rapu! Verkossa on rapu, ja iso. Ikäni olen tässä rannassa asunut, enkä ole järvessä rapuja nähnyt. Näistä sitä maksetaan kaupungissa hyvin. Pyytämään niitä on ruvettava… Pitää tehdä rapumertoja. Tästä ei sitten puhuta kenellekään, ei edes Kallelle. Laitetaan tuo verkko aluksi vesisaaviin. Paikataan verkko, älähän nyt.”
Kahvi tuoksui, äiti puuhaili hellan ääressä. Kalle istui kahvipöydässä ja kertoili heinätöistä.
”Mikä se oli pojalla hätänä?”
”Oli omin päin laskenut verkon rantaan ja oli vähän sotkua. Ei sen kummempaa.”
”Vai semmoinen kalamies.”
Poika seisahtui Kallen eteen. Katsoa tapitti tätä silmiin ja tekijämiehen äänellä julisti:
”En minä ole mikään kalamies. Minä olen sellainen oikea rapumies!”
TAPANI LEPPÄNEN
Kuopio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
