vierasyliö Väljennettiinkö jokamiehen-oikeuksien soveltamisalaa?

Ympäristöministeriössä on

valmistunut jokamiehenoikeuksiin ja luonnon virkistyskäyttöön liittyvä opas. Julkaisu (Suomen ympäristö 30/2012) onkin oleellisesti parempi kuin lausunnolla ollut luonnos. Siitä huolimatta se täyttää ennemminkin aineistoa kokoavan ja analysoivan raportin kuin

oppaan tunnusmerkit.

Muuttuvassa yhteiskunnassa jokamiehenoikeuteen liittyvät käsitteet ja käytännöt ovat

monelle vieraita. Siten lyhytmuotoisen oppaan aikaansaaminen olisi sinänsä hyvä asia.

Siihen kirjattaisiin lainsäädännöstä suoraan johdettavissa olevat oikeudet ja rajoitteet sekä

hyvän käytännön mukaiset suositukset – tapaoikeutta ja maan tapaa kunnioittaen.

Sivistysvaltiossa lähtökohtana

ei voi olla se, että kaikki mitä lainsäädännössä ei ole osattu kieltää, olisi sallittua.

Julkaisun esipuheessa kohderyhmistä mainitaan ensimmäisenä viranomaiset ja viimeisenä maankäyttö ja maanomistaja. Missä on luonnon- ja ympäristönsuojelun näkökulma?

Tapaoikeus ja maan tapa,

joita jo parinsadan vuoden ajan on pidetty lakiin verrattavina sopimuksina, mitätöidään.

Vaikuttaakin älylliseltä epärehellisyydeltä väittää, että

julkaisulla ei pyrittäisi vaikuttamaan jokamiehenoikeuteen tai sen käsitesisältöön.

Tarkastelen raportin antia

lähinnä metsänomistajan ja metsäluonnon näkökulmasta.

Metsälaki, luonnonsuojelulaki, vesilaki ja ympäristönsuojelulaki rajoittavat säädöspohjaisesti metsänomistajan toimia omalla maallaan. Tämän lisäksi metsien alueellinen

sertifiointi ja neuvontaorganisaatioiden hyvän metsänhoidon ohjeet tuovat suosituspohjaiset käytänteet maanomistajan

harkittaviksi.

Tässä toimintaympäristössä myös vastuullisesti käytettyjä jokamiehenoikeuksia on

kunnioitettu. Riitatapauksista

on vain harvoin haettu laintulkintaa oikeusasteista.

Perinteisesti jokamiehenoikeudella on tarkoitettu yksittäisen ihmisen oikeutta liikkua rakentamattomassa luonnossa alueen omistajasta riippumatta.

Kulkuoikeus on siirtynyt

sittemmin tosi tarpeesta

virkistykseen.

Tapaoikeus on rajannut

oikeuden sisältöä muun muassa liikkumisen tapaa ja kestoa

sekä yöpymisen tilapäisyyttä kuvaavilla tunnuksilla.

Julkaisu esittelee pitkähkösti kokoontumislakia (530/1999), jonka soveltaminen taajama-alueiden ulkopuolella tapahtuvaan toimintaan ei ole yksiselitteistä. Pienelle joukolle kertaluonteisesti maastossa järjestetty opetus rinnastuu mielestäni selvästi jokamiehenoikeuksiin.

Mikäli toistuvasti tukeudutaan samoihin yksityismetsissä

sijaitseviin kohteisiin, on

toimintaan esimerkiksi

Helsingin yliopiston kenttäkurssien yhteydessä aina

pyydetty maanomistajan lupa.

Oikeus yöpyä toisen maalla on perinteisesti mielletty

luonteeltaan tilapäiseksi.

Hallituksen esityksessä (66/1988) rikoslain kokonaisuudistukseksi jokamiehenoikeuksiksi mainitaan esimerkkinä häiriötön parin

päivän telttailu toisen maalla. Tästä huolimatta julkaisu

toistaa jo luonnoksessa esitettyä kantaa, että jokamiehenoikeudella tapahtuvasta leiriytymisen kestosta ei ole säädetty.

Oikeus poimia maasta marjoja ja sieniä, kuivia risuja ja käpyjä kuuluu jokamiehenoikeuteen. Keskustelua on ehkä eniten

aiheuttanut marjojen ja sienien organisoitu kerääminen jopa EU-alueen ulkopuolelta tuotetun työvoiman avulla.

Hämmentävää on, että

julkaisussa katsotaan, että myös puissa, esimerkiksi

pihlajassa, kasvavia marjoja

saa vakiintuneen käytännön mukaan poimia puuta vahingoittamatta. Koska katajan

lisääntymiselimet eli kävyt mielletään marjoiksi, myös

niiden kerääminen on katsottu

jokamiehenoikeuksiin kuuluvaksi.

Herää kysymys, mistä tieto ”vakiintuneesta käytännöstä” on peräisin tai kuka ”on

katsonut”. Näyttövelvollisuus puun kärsimistä vaurioista

jätetään maanomistajalle!

Ja mistä sen marjojenrepijän enää löytää?

Varovaisuusperiaate luonnonympäristössä toimittaessa on aktiivisesti unohdettu.

Puussa kasvava kääpä

ymmärretään sieneksi, jonka

irrottaminen ja kerääminen

katsotaan sallituksi jokamiehenoikeuksilla. Monivuotisen

käävän irrotettu itiöemä ei voi kasvaa takaisin, vaikka näin väitetäänkin.

Maanomistaja säästää

kuolevaa ja pystyyn lahoavaa puuta turvatakseen luonnon monimuotoisuutta. Valistuksen henki on myös väärä, jos käänteisesti todetaan, että kasvien siirrosta ilman maanomistajan lupaa, ei ole erikseen säädetty.

Jokamiehenoikeuksien käyttöön on tähän saakka kuulunut maksuttomuuden periaate. Oikeuden käyttö on ollut ilmaista, eikä maanomistajakaan ole voinut siitä periä maksua.

Yksi julkaisun keskeisistä uusista – kyseenalaisista – linjauksista onkin, että myös liiketoimintaa voisi harjoittaa jokamiehenoikeudella.

Liiketoiminnan harjoittamisen toisen maalla tulisikin aina perustua sopimukseen, jolloin maanomistaja saa mahdollisesta haitasta korvauksen – ja tällöin ei enää sovelletakaan jokamiehenoikeuksia!

Jokamiehenoikeuksia on lähdetty laajentamaan sekä maanomistajan että luonnon ekosysteemien kustannuksella. Julkaisu on lähtökohdiltaan hyvin virkistyskäyttäjä- ja yrittäjäkeskeinen. Aiheutetun haitan näyttövelvollisuus jätetään maanomistajalle.

Ympäristöministeriön julkaisussa olisin odottanut korostettavan metsien aineettomien arvojen ymmärtämisen lisäämistä jokamiehenoikeuksien puitteissa: Mitä voimme nähdä, kuulla, tuntea, haistaa ja maistaa! Kaikkea ei tarvitse repiä mukaansa.

JUHANI PÄIVÄNEN

Kirjoittaja on emeritusprofessori Helsingin yliopiston

metsätieteiden laitoksella.

Avaa artikkelin PDF