Valta karkaa kansalta

vierasyliö

Vaikeus löytää kunnallisvaaliehdokkaita on jälleen nostanut pohdittavaksi kysymyksen, miksi kansalaiset eivät halua kunnanvaltuutetuiksi.

Syitä on paljon. Tehtävä veisi aikaa, vaatisi perehtymistä, sitoisi iltoja, olisi huonosti korvattua, pakottaisi riitoihin, veisi toreille haukuttavaksi, antaisi oikeuden julkiseen rääpimiseen ja vaatisi uhrauksia perheen yhdessäolosta.

Kieltäytymisen syitä haetaan helposti hallintorakenteiden muutoksesta. Kuntakoon kasvattamisen lisäksi hallintokuntia on liitetty yhteen, lautakuntia on lakkautettu ja uusien lautakuntien toimialoja lavennettu.

Kuntaliitokset ovat vain yksi vaihtoehto. Tehdään niitä tai ei, jo nyt voi todeta Suomessa tarvittavan uutta ajattelua kyläkunnittain ja kunnan- tai kaupunginosittain jaettavasta päätöksenteosta. Vastuun jakamisen lisäksi siinä on jaettava myös varoja.

Osa ehdokkaaksi haluttomuuden syistä liittyy erityisesti näihin vaaleihin, kuten pelko joutua päättämään oman kuntansa lakkauttamisesta. Se vaikuttaa myös vaalien luonteeseen ja äänestäjien ehdokasvalintaan.

Ensimmäiset vaalit uusissa kymmenien tuhansien tai sadan tuhannen asukkaan liitoskunnissa poikkeavat aikaisemmasta muutaman tuhannen asukkaan asetelmasta. Ehdokkuus hämmentää, mutta hämmentyy äänestäjäkin pohtiessaan äänensä merkitystä.

Ehdokas voi tarjota paikallisosaamistaan ja asiantuntemustaan, mutta millaiseen kuntaan hän tarjoaa sitä käytettäväksi. Ehdokkaalle voi olla parempi pelkästään kampanjoida oman kunnan itsenäisyyden puolesta.

Ehdokkuutensa ja kampanjansa voi painottaa vain protestikanavan tarjoamiseen. Sekin voi näissä vaaleissa riittää, jos äänestäjien mielestä ääni kannattaa antaa vain protestoimiseen.

Ehdokaskadon syitä voi etsiä myös puolueista, valtakamppailuista ja vaalirahakohusta. Kohde ei ole väärä, mutta kyse on paljon isommasta asiasta – kansanvallasta. Luottamus kansanvaltaan merkitsee myös lain kunnioittamista ja noudattamista.

Hallinnollinen jaottelu voi hukata paikallistuntemuksen ja paikallisten voimavarojen hyödyntämisen. Tämä ei vahvista yhteisön sisältä nousevaa dynamiikkaa. Sitä ei pidä väheksyä. Myös se on kunnallishallintomme lähtökohtia, omasta porukasta kasvavaa, tuottavaa ja uutta luovaa toimintaa.

Kyse on myös osallisuudesta ja yhteisöllisyydestä. Erilaisia mielipiteitä kanavoidessaan politiikka kokoaa ja yhdistää. Ennakoiva keskustelu on vaikuttavaa ja sopeuttavaa kansanvaltaa, ei jälkijättöistä jakavaa kyllä- tai ei-valintaa. Puolueet ovat tärkeä osa kansan ja vallan välistä keskustelua ja toimintaa – kansanvaltaa.

Politiikka ei ole vain institutionaalista päätöksentekoa, vaan toimintaa kansalaisyhteiskunnassa. Siitä syystä puolueita tarvitaan. Ne ovat olennainen osa kansanvaltaa, linkki päättäjien ja kansalaisten välillä.

Puoluetoiminnan heikentyminen kaventaa mahdollisuuksia vuorovaikutukseen, ja päättäjän yksinjäämiseen ja tehtävien kasaantumiseen. Politiikkaa ei enää koeta yhteiseksi, vaan se rinnastuu pikemminkin poliittisen uran rakentamiseen.

Kunnallispolitiikkaan mukaan tulevalle kaikki voi tulla kerralla. Uudelle henkilölle annetaan, ja hän ottaa yhä lisää tehtäviä. Hän voi olla pätevä asiantuntija, mutta poliittisesti raakile. Politiikan pelin voi oppia nopeasti, mutta arvon antaminen ja kanssakäyminen oman puoluepoliittisen taustayhteisön kanssa vaatii oppimista.

Puolueiden edustajiksi kunnallispolitiikkaan valikoituu yhä harvemmin henkilöitä, jotka ovat olleet mukana myös puoluetoiminnassa. Järjestys on usein se, että ensin kunnallispolitiikkaan ja sitten puolueeseen. Tämä kuluttaa sekä puolueen että luottamustehtävään valitun toimintaa.

Puolue ja puolueessa tehty poliittinen työ on välttämätöntä ja arvokasta, vaikka tekijälle ei siunaantuisikaan vaaleissa luottamusta. Paikallisten asioiden järjestäytynyttä hoitoa ajatellen puolueiden kunnian palautus ja toiminnan nykyaikaistaminen ovat yhteisen edun mukaisia.

Kuinka paljon kunnallispoliittista kiinnostusta syö puolueiden toiminta tai toimimattomuus vaalien välillä? Kun puolueet ja demokratia yskähtelevät, niiden paikan ottavat media ja medikratia. Vaikuttaja kutistuu ahtaaseen tilaan.

Puolue ei tarjoa vuorovaikutuskanavaa, ja media haluaa esiintyä suorana kansalaiskanavana. Keskustelu on kannanottamista: kyllä tai ei, puolesta tai vastaan. Kuntien lakkauttamiset, eli kuntakoon kasvattaminen ja mediavallan mustavalkoiset asetelmat muuttavat suomalaisen kansanvallan luonnetta.

Siinä tilanteessa muuttuu päättäjän rooli. Ei ihme, että ehdokkuus ei kiinnosta. Kukaan ei menesty median kanssa, jos media muuttuu tiedonkäyttäjästä ja tiedonvälittäjästä vallankäyttäjäksi ja vallanvälittäjäksi.

Kunnallinen ja paikallinen vaikuttaminen ovat suomalaisen yhteiskunnan ja kansanvallan tärkeä osa. Siitä syystä ehdokaskatoon pitää suhtautua oireena jostakin isommasta, ei vain tympääntymisenä kunnallisiin ratkaisuihin.

Demokratiavaje on tavalla tai toisella ilmennyt neljissä erilaisissa vaaleissa. EU-vaaleissa äänestysprosentti oli alhainen. Eduskuntavaalit olivat ei-sävyiset protestivaalit. Presidentinvaalissa hyväosaisten Suomi valitsi toisen kierroksen ehdokkaat, ja osa jätti kokonaan äänestämättä. Nyt kärsitään ehdokaskadosta.

Monet ovat huolissaan politiikan sisällöstä ja tarjoavat vastaukseksi yhteiskunnan rakenteiden muutosta. Lopputuloksena voi olla kansanvallan ja politiikan rakenteiden muuttuminen. Se voi muuttaa suomalaista yhteiskuntaa meille vieraaseen suuntaan.

PEKKA PERTTULA

Kirjoittaja on satakuntalainen talonpoika ja valtiotieteiden tohtori.

Avaa artikkelin PDF