Koulupäiväkirja Vauhtia on
Erään romaanini motto kuuluu näin: ”Mikään ei ole niin arvokas kuin eletty elämä.”
Tässä päiväkirjasarjassa olen koettanut käsitellä koulumaailman elettyä elämää, kertoa juttuja, muisteluita ja tapahtumia aikakerrosten välistä. Koetun elämän olen suunnannut tähän päivään.
Koulussa ei oikeastaan mikään käänny hetkessä, vaan uuden tuleminen kestää puoli vuosikymmentä. Se on taannut, että perinne, eli mikä kestävää on ollut, säilyy pohjana. Mutta nyt vauhti on hurjaa.
Sen kokee vaikkapa koulurakennuksista ja siitä, mitä yhteiskunta soluttautuu kouluun.
Kun tulin nuorena opettajana Suomen suurimpaan maalaiskuntaan ja uudelle suurelle koululle, äkkiä pitäjäni oli kauppala ja nykyinen Vantaan kaupunki eli yksi viidestä suurimmasta kaupungista.
Myöhemmin aloituskouluni osoittautui homekouluksi, nyt se puretaan. Koulu rakennettiin kauniille mäntyrinteelle, jossa metsot kuulemma kylpivät. Lähelle on rakennettu pikavauhtia moderni koulurakennus. Valitettavasti koululaiset ja opettajat joutuivat kuin evakkoon, kun homeet valtasivat paikat ennen kuin opetus kunnolla edes asettui. Olikohan rakennusvauhtikin liian kova?
Liki viereen valmistuu vieläkin suurempi ja vieläkin modernimpi koulukampus. Nyt jännätään, kummat ehtivät ensin pesiytyä uuteen: home vai oppilaat opettajineen.
Opettajakokelaana pidin harjoitus- ja näytetunnit juuri valmistuneessa Suomen moderneimmassa harjoituskoulussa. Muutaman kuukauden kuluttua huomattiin, että ilma loppui kompleksista ja opetustiloissa väsyttiin. Mutta ulkoa koulu oli kuin taideteos.
Meillä on lainsäädäntö kalliista väestönsuojelutilasta. Pitäisikö kaikkiin uusiin suuriin kouluihin rakentaa viereen suomalaisesta puusta muutaman luokan niin sanottu pihakoulu? Se olisi väistökoulu, kun mammuteissa hengitys ei kulkisi tai henkeä labyrintissa ahdistaisi.
Paradoksaalista on kysyä, eikö maamme rakennustaito – erikoisesti koulurakentamisessa – ole juuri kehittynyt viidenkymmenen vuoden aikana. Hehkutetaanhan arkkitehtuuriamme maailman parhaaksi.
Hymyilyttää, kun olen antanut rakennustaidostamme kiitosta saaneita teoksia kansainväliselle arkkitehtiopiskelijalle Belgiassa, että näin meillä Suomessa sekä arkkitehtuuri että rakennustaito ottavat oppia perinteestä ja luovat sen pohjalta uutta.
Metsorinteelle rakennettu kouluni oli kylän keskus, sittemmin kaupunginosamme yhteyspaikka. Oppilaat, vanhemmat ja opettajat tunsivat toisensa. Yhteishengen hyrinän ja jopa ylpeyden kuuli, kun koululla oli juhlia tai oppilaat osallistuivat lähistön elämään.
Nyt tuskin tunnetaan edes naapuria. Lapset käyvät kuin häkkilaboratoriossa. Yhteys koteihin hoidetaan wilmoilla tai tekstiviesteillä. Opettajan taidot tai taitamattomuus jäävät piiloon, kun voi moittia oppilasta kuin parhainkin some-negatiivi. Vai olisiko parempi keino, arvostamaani lapsipsykologi Jari Sinkkosta lainaten, kysyä henkilökohtaisesti, että mitä sinulle, oppilas, kuuluu.
Kun tämä päiväkirjasarja lähestyy finaaliaan, katsonkin asiakseni kysyä, mihin menee meidän koulurakentaminen. Pitäisikö siinä jonkun nyt ottaa vastuuohjat käsiinsä?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
