METSÄN POLUILTA Voi mustikka parkaa!

Mustikka kaipaa valoa. Siksi sato on runsain aukkopaikoilla ja harvennetuissa metsissä. Markku Vuorikari Kuva: Viestilehtien arkisto

Kesän kohukasvi on ollut mustikka, mutta ei omasta syystään.

Ulkomaiset marjanpoimijat ovat herättäneet suuria tunteita. Aluksi heitä syytettiin siitä, että keräävät marjat raakoina; sitten siitä, että repivät varvutkin niin ettei samoilta paikoilta enää tulevina vuosina marjoja saa.

Eikä jokamiehenoikeuksien pitäisi kuulua ulkomaalaisille, ja jos toisen maalla harjoittaa taloudellista toimintaa, pitäisi maanomistajan saada siitä korvaus. Nämä kaksi viimeistä seikkaa eivät enää liity mustikan biologiaan, ja jätän ne siksi tämän jutun ulkopuolelle.

Oma mielipiteeni on kuitenkin, että paljon rutinaa tyhjästä.

Marjat ja sienet ovat luonnon tuotteita, joita syntyy osaan metsiköitä metsän kierron tietyissä vaiheissa. Mustikkasato vaihtelee paitsi metsän kehitysvaiheen, myös kasvukauden sääolojen mukaan. Hyviä satoja ei edes parhailla paikoilla ole joka vuosi.

Mustikka on puolivarjon kasvi. Täystiheässä metsässä se kyllä pysyy hengissä, mutta varvikko on harva, eikä kukkia saati marjoja kehity. Harvennuksen jälkeen tilanne muuttuu: varvusto tuuheutuu ja kukinta on runsasta.

Parhaita mustikkamaita ovatkin äskettäin harvennetut mänty- ja kuusikankaat. Lehdoissa se ei menesty. Kaikkein karuimmat kankaat sopisivat valaistuksen puolesta mustikalle, mutta kuivuus ja ravinteiden niukkuus tekevät kanervasta, puolukasta ja variksenmarjasta voimakkaampia kilpailijoita.

Kun mustikka ei ole kehittänyt suojakseen piikkejä, myrkkyjä tai pahanmakuisia haitta-aineita, sillä on monta ottajaa. Sen lehtiä syövät lukuisat perhostoukat, varvuista voimaa imevät kirvat, kaskaat ja luteet. Lehtiä turmelevat useat sienet, jotka saavat lehdet punastumaan ja karisemaan kesken kasvukauden.

Vihreänä talvehtiva varvusto on hirvien, kauriiden, jänisten ja jopa myyrien talvista einettä. Huikeimpina myyrävuosina suuri osa varvikosta on silputtu tulitikun mittaisiksi pätkiksi: ranka on jäljellä, mutta silmut on syöty.

Suurempien eläinten syöntijäljet eivät ole varvikossa yhtä silmiinpistäviä.

Ja sitten tulee vielä ihminen, joka riipii marjat, tallaa ja koneilla puuta korjatessaan murskaa varvuston.

Varvuston suurimpia tuhoajia ovatkin hakkuu- ja ajokoneet, metsäpalot, hirvet, jänikset ja muut kasvinsyöjäeläimet sekä syksyllä tai keväällä lumettomaan aikaan sattuvat pakkaset.

Kun tuhoja on niin monenlaisia, miten ihmeessä mustikka selviytyy?

Yksi mustikan turva on varvun erikoisessa rakenteessa. Varpujen nuorimmat haarat aina nelivuotiaisiin asti ovat vihreitä, ja vasta viidentenä kesänään varpu saa paksun suojaavan kuoren.

Vihreä ja yhteyttävä varvun osa korvaa kesken kauden menetettyä lehvästöä, ja jatkaa yhteyttämiskautta sekä alku- että loppupäästään.

Mustikalla on laaja maansisäinen varsisto, josta pystyt varvut nousevat. Suurin osa mustikan massasta onkin turvassa maan alla. Yksittäinen varpu voi poikkeuksellisesti elää jopa kymmeniä vuosia, mutta suurin osa varvuista elää vain muutamia vuosia. Sitä vastoin maavarsisto voi olla jopa satojen vuosien ikäinen ja aarien – ehkäpä hehtaarienkin – laajuinen.

Yleensä tuhot kohdistuvat vain maan pinnan yläpuolelle kohoaviin versoihin, paitsi päätehakkuissa, missä raskaat koneet ja maan muokkaus silpovat maavarsistonkin. Silti tuho ei ole täydellinen.

Vaikka kannotkin nostettaisiin, jää maaperään sinne tänne eläviä maavarren kappaleita, joista varvikon toipuminen alkaa.

Pusikoituneella ja heinittyneellä uudistusalalla varvuston elpymistä on vaikea huomata. Se näkyy paremmin, kun puuston latvuskerros sulkeutuu ja ruohosto alkaa taantua.

Maavarsisto levittäytyy vaaksan verran kesässä joka suuntaan, ja vaikka aluksi mustikanvarpuja saa aukolta hakea, ensiharvennukseen ehtivässä metsässä varvikko on jo kutakuinkin yhtenäinen.

Ei edes metsäpalo tuhoa mustikkaa. Tavallisesti maavarsisto säilyy kulossa paljon paremmin kuin päätehakkuussa.

Amerikassa sikäläisen mustikan varvikko jopa poltetaan ajoittain, sillä nuori varvikko antaa runsaan sadon ja tasaikäisestä varvikosta marjoja on helpompi poimia kuin epätasaisesta risukosta.

Koneella poimittaessa marjojen joukkoon eksyy vihreitäkin kasvinosia. Vaikka saalis näyttää kirjavalta, tuskin prosenttiakaan painosta on lehtiä ja varpuja. Kun marjat on poimittu myytäviksi, ei ostaja edes huolisi marjaerää, jossa varvut ovat kokonaisina!

Konepoiminta ei vaikuta seuraavan vuoden satoon. Marjojen kypsyessä silmut ovat pieniä, suojassa lehtihangoissa ja haravoimissuuntaan nähden myötäsukaan: vaikka lehdet lähtisivätkin, silmut eivät vahingoitu.

Eikä varvikon harventaminenkaan ole pahasta, vaan todennäköisesti parantaa jäljelle jääneiden varpujen kukintaa ja marjontaa. Poiminnan yhteydessä varpuja kuitenkin irtoaa niin vähän, ettei sillä ole merkitystä marjasatoon.

Nykyisenkaltaista metsätaloutta on syytetty mustikan tuhoojaksi. Metsien inventointien perusteella mustikan varpujen peittävyys on puolittunut sitten 1950-luvun. Jotkut ovat nähneet siinä syyn jopa metson taantumiseen.

Ensisijaisesti muutoksen syynä on metsien tihentyminen: metsissä on nyt kaksi kertaa enemmän puuta kuin vuosikymmeniä sitten. Se merkitsee, että metsät ovat varjoisampia, ja siksi mustikan varvikko on harsumpi. Toinen syy on avoimien uudistusalojen ja nuorten taimikoiden runsaus. Myös niillä mustikan varvikko on harva.

Silti ei ole syytä puhua mustikan häviämisestä. Mustikka on kolmanneksi yleisin metsäkasvi: vain puolukka ja seinäsammal kiilaavat ohitse. Mustikan frekvenssi, luku, joka kertoo kuinka suurella osalla koealoista mustikkaa kasvaa, on jopa kasvanut viime vuosikymmeninä.

Mustikka puuttuu kokonaan vain avosoilta, rehevimmistä lehdoista ja äskettäin pelloille perustetuista metsiköistä.

Ei marjastus mustikkaa tuhoa, eivätkä marjat poimien lopu. Ainakin Savitaipaleen metsissä on yhä tonnitolkulla mustikoita, vaikka täällä on ollut sekä venäläisiä että thaimaalaisia marjanpoimijoita. Sadot kyllä vaihtelevat: joinakin vuosina marjoja on niin niukasti, ettei se innosta poimintaan.

Runsas sato vie niin paljon mustikan (ja yleisemminkin marja- ja hedelmäkasvien) voimavaroja, että hyvää satovuotta seuraa niukan annin vuosi.

Ennustan, ettei Savitaipaleen metsistä ensi kesänä paljon mustikkaa noukita – mutta siihen eivät ole syynä sen paremmin ulkomaiset marjanpoimijat kuin metsätalouskaan.

SEPPO VUOKKO

Avaa artikkelin PDF