UUTISTAUSTA Onko pahin todella ohi?

Jos Euroopan unioni hakisi EU:n jäsenyyttä, sen hakemus hylättäisiin, koska hallinto ei täytä niitä demokratian vaatimuksia, joita EU jäseniltään edellyttää.

Tästä kuluneesta vitsistä muistutettiin viime viikolla tilaisuudessa, johon Ulkopoliittinen instituutti ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitos olivat kutsuneet joukon koti- ja ulkomaisia eturivin asiantuntijoita arvioimaan EU:n uusinta suurhanketta eli pankkiunionia.

Unioni rakentuu kolmen pilarin varaan. Ne ovat keskitetty pankkivalvonta, yhteinen kriisirahasto sekä talletussuojan yhtenäistäminen. Uudistuksen on määrä tulla voimaan asteittain sen jälkeen, kun maanosan pankkien todellinen tila on selvitetty. Tämän on määrä tapahtua Euroopan keskuspankin ohjauksessa ensi vuoden alkupuolella.

Tavallaan on pieni ihme, että nyt ollaan näinkin pitkällä. Moni ei halua enää muistaa, kuinka vielä 14 kuukautta sitten puhuttiin yleisesti koko euroalueen hajoamisesta. Suomessa eräät innokkaat uskoivat pääsevänsä ennustajien ennätysten kirjaan julistamalla, että Suomikin oli jo jättänyt eurolle henkiset jäähyväiset.

Runsaassa vuodessa on tapahtunut paljon. Selvä käänne tapahtui, kun Euroopan keskuspankki ilmoitti tukevansa euroa kaikin mahdollisin keinoin.

Monet talousteoreetikot pitivät päätöstä varmana merkkinä siitä, että maailmanloppu oli tulossa: rahaa ”lotraamalla” EKP vain siirsi väistämätöntä eteenpäin, minkä jälkeen romahdus olisi entistä syvempi. Käytännössä markkinat rauhoittuivat ja ongelmamaiden korot kääntyivät laskuun.

Samaan aikaan jäsenmaiden pää- ja valtiovarainministerit aloittivat ankaran direktiivitehtailun, jonka tavoitteena oli varmistaa, etteivät havaittujen ongelmien kaltaiset taloudelliset ylilyönnit – julkisen sektorin paisuttaminen, holtiton velkaantuminen ja kiinteistökuplat – enää jatkossa olisi mahdollisia. Näin eurokraattien salakieleen ilmestyivät käsitteet ”sixpack”, ”twopack”, ”fiscal compact” ja ”European semester”. Kyse on monimutkaisista julkisen talouden hallintaan ja valvontaan liittyvistä säädöksistä, joiden yksityiskohdat ja todellinen merkitys avautuvat vain asiantuntijoille, jos edes heille.

Markkinat ovat rauhoittuneet, mutta tilalle on saatu joukko uusia ongelmia.

Niistä ylivoimaisesti tärkein on, ettei uusien säädösten tarkimmastakaan noudattamisesta seuraa EU:n varma paluu takaisin talouden kasvu-uralle – sehän ei edes ole niiden tarkoitus. Silti jos kasvua ei tule, tai jää kilpailijoita selvästi hitaammaksi, kansalaisten usko yhteiseen eurooppalaiseen projektiin hiipuu ja lopulta sammuu.

Poliittisesti ongelma koskettaa demokratian syvintä olemusta. EU:n jäsenmaita valvotaan säännöksillä, joiden lähtökohtana on usko siihen, että Brysselistä löytyy aina suurin viisaus. Brysselin näkökulmasta ei ole ongelma, jos jäsenmaiden kansalaiset eivät tiedä eivätkä ymmärrä, kuinka paljon ja mitä valtaa säädösten myötä Brysseliin siirtyy. Oman ongelmansa muodostavat jäsenmaiden kansanedustuslaitokset, jotka Brysselistä katsoen näyttävät jatkuvan silmälläpidon tarpeessa olevilta kurittomilta kakaralaumoilta.

Talouden osalta ongelma on teoreettinen. Ovatko talouden kehityksen mittarit, joiden nojalla jäsenmaiden toimia jatkossa seurataan, niin yksiselitteisiä, kuin miltä näyttävät – ja mittaavatko ne juuri niitä ominaisuuksia, jotka hyvinvoinnin lisääntymisen kannalta ovat olennaisimpia?

EU on nopeasti jakautumassa kahtia. Jakolinja ei kulje etelän ongelmamaiden ja pohjoisen rahoittajien välillä. Jako on poliittinen. Toisessa leirissä ovat ne, jotka ovat nähneet talouskriisissä ainutlaatuisen mahdollisuuden viedä väkisin läpi federalistisia uudistuksia. Vastakkaiseen, nopeasti kasvavaan leiriin kuuluvien mielestä ainoa oikea vastaus kriisiin on kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustaminen kaventamalla Brysselin määräysvaltaa, yksinkertaistamalla valvontasäännöksiä ja uudistamalla EU:n hallintoa.

Tässä taistossa pahin on vasta edessä.

Avaa artikkelin PDF