Leirikoulussa parasta on eläintenhoito
”Leirikoulua voisi olla koko kuudes luokka”, Aladdin-ponia taluttava Aino Lehto tuumii. Maalaisleirikoulu oli uutta myös opettaja Marja Mattilalle (takana). Jaana Kankaanpää Kuva: Viestilehtien arkistoLUUMÄKI (MT)
”Bensaa!”
”Joo, ja Axea vähän, ni hyvin syttyy.”
Keravalaisen Killan koulun 12-vuotiaat ovat neljättä eli viimeistä päivää leirikoulussa. Paikkana on luumäkeläinen maatila, ja juuri nyt luokka on jaettu tehtävärasteja kiertäviin ryhmiin.
Tällä rastilla vuollaan kiehisiä ja sytytetään nuotio.
”Kiehisiä?”
”Näinkö?” kysyy parivaljakko, joka kasaa kalliolle halkoja.
Ei, vaan partiotyttö Emilia Mäkelä näyttää, kuinka sytykkeitä vuollaan.
Täällä Tuhannen tarinan talossa on myös kalliokiipeilty, kalasteltu, savusaunottu, leivottu rönttösiä ja tietenkin hoidettu eläimiä. Rönttösten jauhot tulivat paikallisesta myllystä ja puolukat lapset poimivat itse.
Leirikoulussa näet myös opitaan. Kuutosluokan ympäristö- ja luonnontietoon tulee kotieläimistä kerralla tiivis paketti.
Tuntuuko tämä koululta?
”Ei!”, lapset vastaavat.
On vapautta. Maalaismureke ja muusi voittavat kouluruuan ja tuore leipä näkkärin.
Ja tällä kouluviikolla on juhlittukin: pidetty diskoa ja vietetty synttäreitä. Lasten mielestä leirikoulussa on parasta eläintenhoito sekä kalliolta laskeutuminen ja itse tehty omenapiirakka.
Mukana oli 28 oppilasta, opettaja Marja Mattila ja kaksi isää.
Aikuiset huomasivat, että maalla ryhmä toimii eri tavalla kuin Keravalla: riitoja ei juurikaan ole ja yhteishenki on hyvä.
”Lasten sosiaaliset suhteet ovat erilaiset ja hiljaisetkin oppilaat pääsevät paremmin mukaan”, Mattila kertoo.
Luokkahenki tiivistyi jo, kun reilun kuuden tuhannen euron matkakassaa kerättiin. Lapset myivät sukkia, pitivät joulumyyjäisiä ja diskoa, haravoivat ihmisten pihoja ja leipoivat opettajanhuoneeseen pullaa.
Lasten mielestä uurastus kannatti.
”Tultaisiin uudelleen vaikka keväällä”, Jenna Heljoranta ja Suvituuli Zitting sanovat.
Opettajakin piti kokemastaan.
”Täällä on vapautta, maalaiselämää ja lannanhajua, mikä oli aluksi vähän vaikea paikka kaupunkilaislapsille”, Mattila nauraa.
Mitä yrittäjä haluaa opettaa?
”Haluamme tarjota lapsille elämyksellisen viikon ja näyttää, että maalla voi tehdä mukavia asioita”, Tuhannen tarinan talon emäntä Niina Sydänmaanlakka-Wallis kertoo.
”He ymmärtävät ehkä myöhemmin, että maaseutukin on järkevää säilyttää ja että täällä voi elää ja asua.”
Lapsista löytyy vastakaikua.
”Leirikoulu on tuntunut tosi kivalta ja hevosten hoitaminen on ihanaa”, sanoo Tanja Vuorenpää.
”Eläinten hoitaminen on mukavaa, täällä on tilaa ja luonto on ihan lähellä. Tuntuisi mukavalta asuakin täällä”, miettivät Vuorenpää, Atte Kontula ja Annika Meriläinen.
”Mutta kaverit olisivat kaukana.”
Poikaporukkaa arveluttaa.
”Kaupat on kaukana, ei ole asvalttia eikä voi skuutata. Eikä ole kavereita, mutta toisaalta on näitä eläimiä...”
Eläintenhoidossa lapset yllättivät työn määrä, sitovuus ja hoidokkien purevuus. Kanat ja kukko, hevoset, vuohet lampaat, koira ja kissat jaettiin lapsille hoidettaviksi siten, että listalla oli eläinten nimet, mutta ei lajia.
”Me otettiin Aku ja Iines. Ne olivat kaksi lihavaa ankkaa”, Onni Poutanen kertoo. ”Niille annetaan vettä.”
Joonas Savolainen kaulailee kania ja Ukko Kaila on oppinut keräämään kananmunia.
Lapset ovat myös innokkaita lammas- ja vuohipaimenia.
”Niille viedään heiniä ja vettä, päästetään välillä aitauksesta vapaaksi laiduntamaan ja sitten ne pitää saada kiinni”, Atte Kontula kertoo.
”Minipossujakin harkitsimme, kunnes selvisi, että niistä tulee sellaisia 90-kiloisia jättiläisiä, jotka kumoavat leirikoululaiset”, Niina Sydänmaanlakka-Wallis kertoo. Siitä huolimatta luokka kirjoitti kiitoskirjeisiinsä: ”Oli sikakivaa!”
Sydänmaanlakka-Wallisin yritys leirittää syksyisin ja keväisin koululuokkia ja lisäksi yöretkelle tulevia ekaluokkalaisia.
”Suurin osa leiriläisistä tulee pääkaupunkiseudulta. Tämä on eksotiikkaa Helsingin seudun lapsille.”
Sydänmaanlakka-Wallis tekee yhteistyötä paikallisten ohjelmapalveluyritysten kanssa, tarjoaa tilat erityisryhmien leireille ja järjestää tyky-päiviä sekä majoittaa tavallisia lomalaisia.
Lomanviettäjäperheistä valtaosa alkaa olla venäläisiä.
Pihapiiri kertoo paikan historiasta: tämä on vanha maatila, jonka Sydänmaanlakka-Wallisin vanhemmat ostivat matkailukäyttöön vuonna 1996.
Kaupanalan ja luonto-opaskoulutuksen käynyt Niina otti yrityksen haltuunsa vuonna 2006.
”Matkailijoille tarjottava ruoka ei ole välttämättä naapurin isännän pellosta, mutta aina se on kotimaista”, Sydänmaanlakka-Wallis kertoo.
EIJA MANSIKKAMÄKI
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
