UUTISTAUSTA Kun Suomi kulkee edellä
Parikymmentä vuotta sitten Harvardin yliopiston rehtori Derek Bok kävi kertomassa, miten Harvard värvää opiskelijansa.
”Meillä on vakoilijoita kaikkialla maassa. Me teemme tarjouksen jokaisen koulunsa päättävän luokan jokaiselle parhaalle oppilaalle. Kovan kilpailun vuoksi kaikki eivät tule meille, mutta aina kun voimme, kuorimme kerman päältä.”
”Valitut otetaan sisään Harvard Collegeen – ja kahden vuoden jälkeen he ovat tiedoiltaan ja taidoiltaan kutakuinkin samalla tasolla, millä Euroopassa aloitetaan yliopisto-opinnot.”
Esitys tuli mieleeni, kun luin New York Review of Booksissa ilmestyneen, Diane Ravichin kaksiosaisen kirjoituksen ”Näitä kouluja voimme kadehtia”. Yhdysvaltain vapaamielisen älymystön ykkösjulkaisussa suomalaisia ilmiöitä käsitellään ani harvoin, ja ylistetään vielä harvemmin. Edellisen kerran näin tapahtui runsas vuosikymmen sitten, kun lehti julkaisi viiden sivun mittaisen artikkelin Alvar Aallosta otsikolla ”Metsien Jättiläinen”.
Diane Ravich kirjoittaa sydänverellään. Hänen kynäänsä ohjaa aito huoli amerikkalaisten koululaisten ja heidän opettajiensa hyvinvoinnista sekä pelko maan koululaitoksen syvenevästä rappiosta.
Yhdysvalloissa oikeisto on kehittänyt ajatuksen, jonka mukaan tuloerot ja köyhyys johtuvat siitä, ettei maan koululaitos ole tehtäviensä tasalla.
Sen äänitorveksi on nostettu opintonsa keskeyttänyt miljardööri Bill Gates, jonka keskeinen opinkappale kuuluu näin: ”On lopetettava höpinä siitä, että meidän on ratkaistava köyhyysongelma ennen kuin voimme parantaa koulutusta. Asiahan on päinvastoin: Koulutuksen tason nostaminen on paras tapa poistaa köyhyys.”
Tähän Ravich iskee lujasti: ”Ei Gates eikä kukaan muukaan ole koskaan osannut selittää, miksi Yhdysvaltain kaltainen rikas ja voimakas maa ei muka pysty ratkomaan köyhyyden ja koulutuksen ongelmia samanaikaisesti.”
Rahamiesten lääke koulutuksen ongelmiin on opettajien kilpailuttaminen ja koulujen yksityistäminen. Kilpailuttaminen tapahtuu alistamalla maan jokaisen koulun jokainen luokka vuoden päätteeksi yhteen samanlaiseen monivalintakokeeseen. Ne opettajat, joiden oppilaiden tulokset paranevat vuodesta toiseen, saavat jatkaa, loput erotetaan.
Ravich kertoo kysyneensä suomalaiselta virkamieheltä, mitä Suomessa tapahtuisi, jos opettajien työtä alettaisiin arvioida samalla tavoin. ”He kävelisivät ulos luokasta, eivätkä tulisi takaisin, ennen kuin viranomaiset olisivat tehneet lopun tuollaisesta älyttömyydestä”, kuului vastaus.
Koululaitosta uudistettaessa Yhdysvalloissa on aina haikailtu ulkomaisten esimerkkien perään. Ihailun kohteet ovat vuosikymmenten saatossa vaihdelleet, mutta viime vuosien kiistaton ykkönen on ollut Suomi – ja siihen on kirjoittajan mukaan neljä hyvää syytä.
Ensinnäkin Suomessa on kansainvälisen Pisa-tutkimuksen mukaan maailman paras koulujärjestelmä. Tämän aseman Suomi on pitänyt jo kymmenen vuotta. Toiseksi, Suomessa on päättäväisesti hylätty ne ideat, joiden varassa Yhdysvaltain koululaitosta nyt yritetään uudistaa. Kolmanneksi, Suomen koulujärjestelmässä koulukohtaiset erot ovat OECD-maiden pienimmät.
Ja neljänneksi: Suomi on lainannut oman järjestelmänsä rakennuspuut Yhdysvalloista. Sieltä ovat tulleet ajatukset yhtäläisestä oikeudesta koulutukseen, opetuksen yksilöimisestä, oppilaan edistymisen laaja-alaisesta arvioinnista sekä kotien ja koulujen yhteistyöstä. Näiden ajatusten isä on amerikkalainen valistusfilosofi John Dewey.
Me suomalaiset olemme usein itsekeskeistä ja kiittämätöntä kansaa. Me emme ole koskaan ymmärtäneet, kuinka hyvin koulujärjestelmämme toimii – ja millaista tuskaa edistyksellisille humanisteille voi aiheuttaa nähdä suurvallan järjestelmän rappio sen rinnalla.
Suomessa kiitos kuuluu ammattitaitoiselle ja työlleen omistautuneelle opettajakunnalle, jonka edessä me tavallisten lasten äidit ja isät saamme yhä ottaa hatun päästä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
