Tällainen on Etelämantereen kesä, jossa suomalaistutkijat tekevät työtään: Aurinkolasit on oltava aina päässä, ulkona kaatuminen voi aiheuttaa hankalan haasteen

Retkikunnan tehtäviin kuuluu talousveden sulatussäiliön täyttäminen lumella. Kuva: Mika Kalakoski

Etelämantereella on kesä.

Aika lähtöön on otollinen seitsenhenkiselle FINNARP-retkikunnalle. Suomalainen retkikunta matkustaa Etelämantereelle perjantaina.

Matkan päämääränä on Suomen Etelämanner-tutkimusasema Aboa.

Tutkimusasema sijaitsee Norjan edesmenneen kuningattaren mukaan nimetyllä Kuningatar Maudin maalla.

Talvella lähtö ei tulisi kysymykseen, kertoo retkikunnan johtaja Mika Kalakoski. Hän on työskennellyt Suomen Etelämanner-operaatioissa yli 20 vuoden ajan.

”Talvella Etelämantereella on täysin pimeää. Aboa-asemalle ei ole mitään yhteyksiä. Jos joku sairastuu kesken kaiken, et pääse pois.”

Retkikunta törmäsi rannikolla keisaripingviineihin. ”Mahaliukua tuli pari pingviiniä moikkaamaan. Ne ovat todella uteliaita ja sympaattisen oloisia.” Kuva: FINNARP/Ilmatieteen laitos

Tällä kertaa retkikunta tekee mittauksia, joiden avulla tutkitaan alueen maankuoren liikkeitä.

Suurin osa Etelämantereesta on paksun jääpeitteen alla, joten satelliiteilla voidaan havainnoida vain jääpeitteen pinnan korkeuden muutoksia.

”Tarvitaan maannousumallinnusta, jotta voidaan arvioida ilmastonmuutoksen vaikutusta jäätiköiden tilavuuteen ja Etelämantereen vaikutusta merenpinnan nousuun", selvittää tiedotteessa tutkimuspäällikkö Jyri Näränen.

Tutkimusasema rakennettiin 1980-luvun lopulla ja sen jälkeen sinne on tehty tutkimusmatkoja säännöllisesti. Kuva: Mika Kalakoski

Vaikka Etelämantereen kesä on valoisa, mukavaksi sitä olisi mielenköyhää nimittää.

”Ulkona on aina oltava aurinkolasit päässä”, Kalakoski kuvailee. ”Säteily on pilvisenäkin päivänä niin voimakasta, että lumisokeaksi tulee nopeasti.”

Kasvot suojataan 50-kertoimisella aurinkorasvalla. Tällä hetkellä lämpötila on -10 asteen tietämillä, lämpimimmillään nollan pinnassa, Kalakoski toteaa.

Päälle tulevat voimakkaat tuulet, joiden voimakkuus voi nousta jopa 55 metriin sekunnissa. Vertailun vuoksi hirmumyrskyn raja on 32 metriä sekunnissa.

”Jos kaatuu, kehoa on todella vaikea saada hallintaan.”

Lentävä lumi vie mukanaan näkyvyyden. Tutkimusasemalla käytetäänkin köyttä eksymisen estämiseksi.

Myrskypäivien määrä on Mika Kalakosken havaintojen mukaan kasvanut. Aiemmin myrskyt kestivät kolme päivää, nykyisin tavataan jopa 8-10 päivän myrskyjä. 

Etelämantereella kaikki toiminta on kytköksissä säähän, Kalakoski kertoo. Alueella ollaan kirjaimellisesti luonnon armoilla.

”Siinä näkee, miten pieni ihminen on. Ei ole teknisiä ratkaisuja, jotka päihittäisivät luonnon. On äärimmäisen kiinnostavaa sopeutua siihen.”

Etelämantereella voi tavata muutakin elämää: ”Kotivuorella” Aboan tutkimusaseman kupeessa lentää lumimyrskyliitäjiä.

Linnut näyttävät erehdyttävästi rauhan kyyhkyiltä, mutta niillä on mustat jalat ja räpylät.

Myrskyliitäjiä taas saalistavat Etelämantereen kihut.

Rannikolla retkikunta törmäsi eräänä päivänä, joka sattui olemaan myös konemestarin syntymäpäivä, keisaripingviineihin.

Vaikka tutkimusasema on osoitus Suomen näkyvyydestä Etelämantereella, maamme panostus alueen tutkimukseen on Kalakosken mukaan silti pieni. ”Budjetti on pysynyt samana vuodesta 1998.”

Toisin on esimerkiksi Norjan kohdalla, joka on laajentanut omia tutkimusasemiaan.

Mutta miksi Etelämantereen tutkimukseen kannattaa panostaa?

Arktisten alueiden osaajana profiloituneen Suomen kannattaa tehdä sitä, missä se on hyvä, Kalakoski pohtii.

”Kaiken päätöksenteon pitäisi perustua tutkittuun tietoon. Jos ei ihminen tekisi tutkimusta, söisimme sairauksien runtelemana piisameita jossakin luolassa.”

Suomen Etelämantereen operaatiot toimivat Ilmatieteen laitoksella. Aboan tutkimusasemalla työskennellään vuosittain noin kahden kuukauden ajan marras- ja helmikuun välillä.