Mustan kullan historiaa
kaijaleena.runsten@
maaseuduntulevaisuus.fi
Vierailin lomalla Saksan-serkkuni kanssa Ruhrin teollisuusalueen sydämessä Essenissä. Zollvereinin kulttuurikeskus kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.
Zollverein on ensisilmäyksellä katsoen tyhjäksi jäänyt, iso teollisuuskiinteistö. Mieleen tulevat lähinnä Helsingin kaapelitehdas ja Tampellan entinen kiinteistö Tampereella, joista molemmista on sukeutunut monitoimikeskuksia.
Tässä useita satoja metrejä pitkässä rakennuksessa, jossa on useampi haara, sijaitsi koksittamo. Siellä kuivatislattiin kivihiiltä, minkä tuloksena mustasta kullasta saatiin paremmin palavaa koksia.
Zollvereinin koksittamo rakennettiin vuosina 1928–1932, jolloin Manner-Euroopan teollisuus eli kovaa nousukautta. Varsinaisesti sitä kuitenkin tarvittiin Saksan nostamiseen toisen maailmansodan murskeista Euroopan johtavaksi talousmahdiksi.
Se oli 1960- ja 1970-luvuilla yksi Euroopan suurimmista alallaan. Teollinen toiminta Zollvereinissa loppui vuonna 1993.
1990-luvulla Ruhrin talousalue alkoi menettää mahtiaan. Kivihiilen louhinta menetti kilpailukykynsä Saksassa, koska uusilta mantereilta löydettiin parempia esiintymiä lähempänä maanpintaa.
Oman osansa aiheutti se, että myös työvoiman kauppakulut olivat Euroopan ulkopuolella halvemmat. Siis tämä meillekin niin tuttu globalisaation tarina.
Onneksi Zollvereinille keksittiin uusiokäyttöä, mitä ei voi sanoa suuresta osasta Ruhrin alueen teollisuuslaitoksia.
Niitä vahinkoja, joita maaperälle ja alueen luonnolle on ehtinyt tapahtua, ei tietenkään voida palauttaa koskaan entiselleen. Mutta Ruhr on myös – jos ei myönteinen, niin ainakin toiveikas – esimerkki siitä, että kun entisille teollisuusympäristöille halutaan löytää uutta käyttöä, se onnistuu.
Zollvereinin kiinteistö on vielä kesken, mutta sinne on jo sijoittunut monipuolinen alueen historiaa esittelevä museo , yritysten ja taiteilijoiden toimitiloja sekä tiloja näyttelyiden, tapahtumien ja konserttien järjestämiseen.
Entisiin kivihiililinjastoihin sekä siihen, miten laitos aikanaan toimi voi luonnollisesti perehtyä joko itsekseen tai ohjatusti.
Pari kiinteistöön sijoittunutta lounasravintolaa näyttivät löytäneen kohtuullisesti asiakaskuntaa paikallisista.
Kiinteistöstä löytyy jokaiselle vähän jotakin. Siitä ei ole tehty vain korkeakulttuurin kehtoa, jollaisia monet samalla kaavalla perustetut kulttuurikeskukset tahtovat olla.
Ruhrin museo, joka on rakennettu alueen eri teollisuusalojen pienmuseoiden yhteistyönä, on todella kiinnostava.
Yksi kerros on omistettu luonnon historialle kuten fossiililöydöksille ja mineraaleille. Toinen peilaa alueen historiaa läpi teollisuusajan vuosikymmenien.
Kolmas on minusta paras. Se kertoo alueen ihmisten arjesta silloin, kun teollisuus oli voimissaan ja siitä, millaista elämä alueella on nyt. Esillä on useita valokuvasarjoja ja kun Ruhrissa ollaan, alueen kuuden huipputason jalkapallojoukkueen vaiheille on tietenkin omistettu oman nurkkauksensa.
Minulle avautui uusia asioita siirtolaisuudesta Saksassa. Ruhr oli paitsi teollinen myös kulttuurinen sulattamo. Sinne muutti työn perässä paljon väkeä muun muassa Balkanin maista ja Turkista.
Katoliset ja protestanttiset kirkot saivat seuraa synagogista ja moskeijoista.
Tarvittaisiinko meille metsäteollisuuden ja koko metsäketjun Zollverein? Löytyisikö sille paikka vaikka Kuusankoskelta, Kemijärveltä tai Kaskisista?
Metsäteollisuudella on yhtä keskeinen osa Suomen nousussa länsimaisten teollisuusvaltioiden joukkoon kuin Ruhrilla on Saksalle. Nuoremmille suomalaisille saati ulkomaisille matkailijoille sen kulttuuriset ja sosiaaliset vaikutukset eivät välttämättä avaudu kovin helposti, kun päähuomio kotimaan keskustelussa on työpaikoissa ja viennin määrissä.
Koska metsäteollisuutemme on lisäksi ollut hajaantunut useille paikkakunnille, tämän kulttuurihistorian tallentaminen yhteen paikkaan toisi varmasti uutta myös alaan perehtyneille.
Lähihistorian tärkeyttä kun on usein vaikea hahmottaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
