Analyysi: Ranskan Macronilla on suitsutettuja visioita, mutta liian moni ranskalainen torjuu ne ‒ näistä syistä vaalituloksesta ei EU:ssa pidä innostua liikaa

Presidentti Emmanuel Macron iloitsi vaalivoitostaan sunnuntai-iltana Pariisissa. Kuva: Bertrand Guay

Kyynisinkään ei voi väittää, etteikö Emmanuel Macronin odotettua reilumpi vaalivoitto olisi hyvä uutinen Ranskalle, Euroopalle ja koko kansainväliselle yhteisölle.

Marine Le Penin äänestäjien päämotiivina oli turhautuminen, pettymys ja suoranainen viha. Hän ei presidenttinä olisi pystynyt vastaamaan läheskään kaikkien huutoon. Tyytymättömyys, kahtiajako ja ongelmat olisiva kärjistyneet entisestään.

EU:ssa jotakuinkin kaikki olisi mennyt sekaisin, jos kansallismielinen, ulkomaalaisvastainen ja ilmastonmuutosta vähättelevä unionin vastustaja olisi johtanut toiseksi suurinta jäsenmaata. Se olisi ollut erityisen kohtalokasta nyt, kun toisessa mahtimaassa Saksassa hallituksen rivit ovat pahasti sekaisin.

Kansainvälisesti Ukrainaan hyökänneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin liehittelijä keskeisen EU- ja Nato-maan johdossa olisi heikentänyt Venäjän vastaista liittoumaa merkittävästi. Tältä osin tulos olisi voinut olla kohtalokas myös Natoon pyrkivälle Suomelle. Le Pen olisi todennäköisesti kuunnellut herkemmällä korvalla Naton laajenemisen kanssa kipuilevan Moskovan ääntä.

Tällä kertaa ennusteet olivat kuitenkin hyvällä tavalla väärässä: Macron voitti enemmän kuin oletettiin, mutta voittiko tarpeeksi?

Karkeasti vain noin kolmannes ranskalaisista tukee varauksetta Macronia. Historiallisen alhaisella äänestysprosentilla Le Penin 42 prosentin kannatus tarkoittaa, että hyvin EU-myönteisen Macronin johtamassa maassa se rintama, joka aidosti haluaa torjua laitaoikeistolaisen presidentin, murenee. Joidenkin mielestä jopa uhkaavasti.

Ratkaisevaa on, minkälaiset voimasuhteet Ranskan kansalliskokoukseen eli parlamenttiin muodostuvat kesäkuun vaaleissa. Macronin mahdollisuudet saada parlamentti, jotka tukee vahvasti hänen talous- ja Eurooppa-poliittista linjaansa, eivät näytä erityisen hyviltä.

Jean-Luc Mélenchonin vasemmistoäänestäjistä osa odottaa presidentiltä vielä nykyistäkin kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa. Le Penin leirissä, johon presidentti ei voi suhtautua yliolkaisesti, taas polttoaineiden hintoja nostavat ja maatalouden toimintaedellytyksiä heikentävät ilmastoratkaisut ovat huonossa huudossa.

Macronin on ehkä pakko päätyä kompromissiin, joka mieluummin jarruttaa tai järkeistää kuin vauhdittaa EU:n ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa. Suomen maa- ja metsätalouden kannalta tämä ei välttämättä ole huono uutinen.

Asetelmaa mutkistavat kaikki ne ostoivoimansa heikkenemiseen tuskastuneet pienituloiset, jotka äänestivät ensimmäisellä kierroksella sekä Mélenchonia että Le Peniä, mutta eivät Macronia. Heidän rauhoittamisekseen presidentti tarvitsee ennen muuta rahaa.

Sitä hänen on haalittava valtion kassaan joko hyvätuloisten verotusta kiristämällä tai lisävelkaa ottamalla. Molemmat vaihtoehdot ovat myrkkyä Macronin ydinäänestäjille.

EU-tasolla tämä Ranskan sisäinen solmu sattaa johtaa siihen, että etelän ja pohjoisen välinen taistelu EU:n yhteisvelan lisäämisestä ja budjettikurin väljentämisestä kärjistyy ja rasittaa myös Pariisin ja Berliinin välistä akselia.

Myös Ranskalle tyypillisen vapaata kilpailua torjuvan protektionismin voi odottaa vahvistuvan entisestään. EU:n italialainen talouskomissaari Paolo Gentiloni on jo antanut ymmärtää, että tähän suuntaan ollaan menossa vääjäämättä. Tämä olisi pääsääntöisesti huono uutinen Suomen viennistä riippuvaiselle taloudelle.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Macronin tuskin tarvitsee paljon tinkiä linjastaan. Ranskan uudelleenvalitulla johtajalla on keskeinen rooli, kun EU yrittää pitää rivinsä yhteinäisinä suhteessa Ukrainaan hyökänneeseen Venäjään. Macronia tarvitaan erityisesti, kun Saksaa yritetään taivuttaa toimittamaan raskasta aseistusta Ukrainaan ja lopettamaan Putinin rahoittaminen venäläisen öljyn ja kaasun tuonnilla.

Kaikista synkistä näkymistä huolimatta on hyvä muistaa, että Macronin ei enää tarvitse tuijottaa kannatuslukuja, koska kolmatta presidenttikautta hän ei perustuslain mukaan voi tavoitella. Eli periaatteessa toisella viisivuotiskaudellaan Ranskan johtaja voi toteuttaa visioitaan jopa paljon edelliskautta väkevämmin.

Avainkysymys on, miten Macronia yhä enemmän vierastava Ranska sulattaisi tämän? Nähtäisiinkö uusi aalto keltaliivimielenosoituksia ja lähtisivätkö turhautuneet vasemmistonuoret kaduille?