Kiinan ainoa itsenäinen maanviljelijä pitää päänsä

Nobel-palkittu kiinalainen kirjailija Guan Moye kuvaa Seitsemän elämääni -teoksessaan kotiseutuaan hellästi. Hän kirjoittaa nimellä Mo Yan – kiinaksi ”älä puhu”.

Guan on syntyisin Shandongin maakunnasta, Gaomin piirikunnasta. Sinne, pieneen maalaiskylään, sijoittuvat usein hänen teoksensa.

Seitsemän elämääni kertoo vauraan maanomistajan tarinan. Ximen Nao teloitetaan ja hän syntyy tilalleen uudelleen muun muassa sikana, sonnina, koirana ja aasina. Eri eläinten hahmossa hän seuraa sukunsa elämää ja Kiinan maaseudun kehitystä 1950-luvulta 2000-luvulle.

Eräs päähahmoista on Kiinan ainoa itsenäinen maanviljelijä Lan Lian, joka on Ximen Naon entinen renki.

Maalaiselämä on Guanille tuttua. Kulttuurivallankumous pakotti hänet lopettamaan koulun 11-vuotiaana. Hän alkoi paimentaa karjaa. 18-vuotiaana hän meni töihin puuvillatehtaaseen. Kirjoittamisen Guan aloitti Kansan vapautusarmeijassa palvellessaan.

Guan sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 30-vuotisesta urastaan vuonna 2012, ensimmäisenä kiinalaiskirjailijana.

Seitsemän elämääni -kirjassa hän yhdistelee faktaa, fantasioita ja mustaa huumoria.

Kulttuurivallankumouksen alkaessa pienen maalaiskylän puolueosaston sihteeri saarnaa, kuinka kevätkynnöt ovat ”ensimmäinen askel taistelussa imperialismia, kapitalismia ja kapitalismia kohti pyrkiviä itsenäisiä maanviljelijöitä kohtaan”.

Koko Kiinan ainoa itsenäinen maanviljelijä Lan Lian ei suostu liittymään maatalouskommuuniin. Hänen peltosarkansa on piikki paikallisten puoluevirkailijoiden lihassa 1980-luvulle asti.

Aasin itsenäiseltä viljelijältä vievät nälänhätää kärsivät kyläläiset, sonnin hakkaa hengiltä kertojan oma poika, auran ja kylvölaitteen vie mukanaan viljelijän poika, joka liittyy kommuuniin. Tuotantoprikaati levittää pelloilleen torjunta-aineita, itsenäinen viljelijä viljelee luonnonmukaisesti.

Maan johdon mukaan ”jokainen sika on pommi, jonka laukaisemme imperialisteja vastaan”. Kylään perustetaankin iso sikala. Hulvaton on kohtaus, jossa siat syötetään humalaan ja maalataan seminaarivieraita varten.

Sen jälkeen tarhaan leviää sikaruusu, joka tappaa suurimman osan sioista. Ruhot kipataan jokeen. Mieleen tulee heti Shanghain Huangpu-joen sikalautta, joka ihmetytti kiinalaisia viime vuonna.

Puhemies Mao Zedongin kuolema muuttaa kaiken, mutta itsenäinen viljelijä kuokkii edelleen peltotilkkuaan kuunvalossa.

Guan kuvaa eläinten vietit herkullisesti, samoin pikkukylän ihmissuhteet.

Eritteitä ja hajuja riittää, niin myös eksoottisia makuja. Koiran suuhun päätyvät virkamiehen herkut: ”muulinkavioita Mongoliasta, karhuntassuja Mudanjoelta, kauriinsatulaa Changbaivuorilta, kalamantereita Guizhousta, merikurkkuja Weihaista, hain eviä Guangdongista”.

Tarina pitää otteessaan loppuun saakka. Häpäisykulkueet ja nälänhätä antavat teokselle omanlaisensa pohjavireen.

50 vuoden aikajänteellä näkee selvästi, että tähdenlentoja tulee ja menee, myös kommunistisessa puolueessa. Entä kirjailijan suhde puolueeseen? Kiinassa on kritisoitu Guanin vääristelevän lähihistoriaa. Vaikea sanoa, sillä kirjassa hallintoa sekä hutkitaan että myötäillään.

Kirjailija on itse mukana yhtenä hahmona, varsin ärsyttävänä sellaisena.

PAULA LIESMÄKI

Mo Yan: Seitsemän elämääni.

Suom. Riina Vuokko.

730 sivua. Otava 2013.

Vauras maanomistaja Ximen Nao

teloitetaan, ja hän syntyy

tilalleen uudelleen muun muassa

sikana, sonnina, koirana ja aasina.

Avaa artikkelin PDF