vierasyliö Perinnetieto on osa ympäristötietoa
Ympäristön seurantaan ja
hoitoon tarvitaan nykyään yhä monipuolisempaa tietoa. Automaattinen aineistonkeruu esimerkiksi automaattisesti vedenlaatumittauksia tekevien antureiden avulla sekä kansalaishavainnointi ovat kustannustehokkaita keinoja täydentää
aiempia seurantajärjestelmiä.
Esimerkiksi eläinkantojen seuranta on Suomessa aina ollut
suurelta osin vapaaehtoisten havainnoijien varassa. Suomalaisessa tekniikka- ja julkishallintopainotteisessa kulttuurissa ei kuitenkaan ole juurikaan osattu hyödyntää kansalaisten muunlaisia ympäristöön liittyviä havaintoja eikä perinnetietoa.
Perinnetiedon merkitystä luonnon ja ympäristön suojelulle korostettiin jo biologista monimuotoisuutta koskevassa
yleissopimuksessa, joka solmittiin Rio de Janeirossa vuonna 1992.
Sopimuksen mukaan tulisi
tukea kestävää biologisten luonnonvarojen perinteistä käyttöä sekä ylläpitää sellaisia
perinteisiä elämänmuotoja ja tietämystä, jotka ovat merkityksellisiä biologisen monimuotoisuuden suojelun ja
käytön kannalta.
Perinnetiedon arvon tiedostamisesta huolimatta sitä ei välttämättä rinnasteta tieteelliseen aineistoon, ja sen katsotaan kuvaavan etenkin kansaa ja kulttuuria itseään, ei niinkään ympäröivää maailmaa.
Kansaa ja kulttuuria kuvaavaa etnografista tietoa sekä muuta ei-luonnontieteellistä aineistoa
voi myös olla vaikea muuntaa
numeroiksi ja sitoa tarkkaan paikkaan ja aikaan. Tämä
hankaloittaa sen yhdistämistä
luonnontieteelliseen aineistoon ja tarkastelemista luonnontieteellisin menetelmin, joita ympäristön seurannassa pääosin käytetään.
Teknisten haasteiden lisäksi perinnetiedon hyödyntämistä vaikeuttaa se, että sitä ei usein edes tunnisteta tiedoksi,
etenkään jos se koskee nykyisiä ilmiöitä tai perinteisestä
poikkeavia aiheita.
Perinnetiedoksi mielletään usein etenkin alkuperäiskansojen kulttuuriin tai esimerkiksi kansanlääkintään, uskomuksiin ja vanhoihin elintapoihin
liittyvä tieto.
Suomalaisen maanviljelys-, kalastus- ja metsästyskulttuurin
hiljainen tieto on kuitenkin
yhtä lailla juuri tätä Rion
sopimuksessa tarkoitettua
perinnetietoa.
Ympäristöä koskevan tiedon
käyttämisen ja tuottamisen kannalta keskeinen ryhmä
ovat viljelijät, joiden ammatti, asuinpaikka sekä yleisesti
koko elämäntapa kiinnittyvät kiinteästi maatalousympäristöihin.
Viljelijöiden näkemyksiä
ympäristöteknologiasta sekä elinalueensa luonto- ja ympäristöarvoista tutkitaan Turun yliopistossa Suomen Akatemian
rahoittamassa hankkeessa
Alueellinen kestävyys – ekosysteemipalvelut ja ympäristöteknologia.
Kohderyhmänä ovat viljelijät,
jotka osallistuvat Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) ja Suomen ympäristökeskuksen (Syke) koordinoimaan Maasää-
ympäristöhavaintoverkostoon Karjaanjoen valuma-alueella Etelä-Suomessa.
Maasää-verkosto mittaa
paikallissäätä sekä järvien ja
jokien vedenlaatua, ja sen tuottama aineisto on käytettävissä lähes reaaliaikaisesti verkkosovellusten kautta.
Tavoitteena on, että verkoston tuottama aineisto palvelee
paitsi ympäristötutkimusta ja
ympäristön seurantaa myös alueen viljelijöitä viljelytoimenpiteiden suunnittelussa.
Vaikka viljelijät tutkimuksemme mukaan olivat melko tyytyväisiä Maasää-verkoston toimintaan, osa piti sen tuottamaa tietoa puutteellisena ja osin jopa virheellisenä.
Lisäksi tiedontarpeet olivat yksilökohtaisia: niihin vaikuttivat esimerkiksi tilan koko, peltolohkojen sijainti sekä
tuotantosuunta.
Tutkimuksemme mukaan viljelijät suhteuttavat ympäristöteknologian tuottamaa
tietoa muihin tietolähteisiin, ennen kaikkea perinteeseen ja kokemukseensa.
Omaa arviointikykyä ja
tulkintaa tarvitaan esimerkiksi silloin, kun eri lähteistä saadut tiedot ovat ristiriidassa keskenään tai kun fysikaalista tai
kemiallista tietoa täytyy tulkita biologisesti esimerkiksi arvioitaessa sään vaikutusta eri kasvilajikkeisiin tai kasvitautien puhkeamiseen.
Osittain päätöksenteko
viljelytoimenpiteiden suhteen sekä riskinarviointi perustuvat omaan havainnointiin, johon ei käytetä teknisiä laitteita. Esimerkiksi säätilan voi tarkistaa keittiön ikkunasta tai pihalla ilman sen kummempia mittareita.
Päätöksenteko nojaa useisiin eri tietolähteisiin, ja maanviljelijät joutuvat punnitsemaan, kuinka paljon he antavat painoarvoa perinnetietoon nojaavalle kokemukselle ja kuinka paljon uusille ympäristöteknologian tuottamille tiedoille.
Ympäristöteknologian käytettävyyden kannalta olennaista on ymmärtää ympäristön käytön ja hoidon sekä teknologian
inhimillistä ulottuvuutta: miten
viljelyyn liittyviä päätöksiä
tehdään ja vastaavatko teknologiset ratkaisut viljelijöiden tarpeita.
Käyttäjien näkemyksiä tulisi hyödyntää jo uusien järjestelmien suunnitteluvaiheessa,
ja teknologiaa pitäisi pystyä edelleen muokkaamaan
käyttäjäpalautteen perusteella.
Viljelijöiden asiantuntemus ja perinnetieto vaikuttivat
siihen, miten he hyödynsivät Maasää-verkoston tuottamaa ympäristötietoa. Parhaimmillaan tämä asiantuntemus
voitaisiin sisällyttää seurantajärjestelmään, jolloin se ei vain suodattaisi ulkopuolelta tulevaa tietoa käyttöä varten vaan myös tuottaisi uutta tietoa.
Lisäksi perinnetietoa pitäisi voida kehittää esimerkiksi
uusien tutkimustietojen valossa – peltojen suojavyöhykkeiden biologinen monimuotoisuus sekä maaperän pieneliöiden
lajirunsaus ovat esimerkkejä
tekijöistä, joita perinnetieto ei kata.
Tuotettaessa ja otettaessa
käyttöön uusia ympäristöteknologioita maataloutta
varten on tärkeää miettiä,
miten pystytään keräämään, tallentamaan ja soveltamaan paikallisten asukkaiden
näkemyksiä, kokemuksia ja
perinnetietoa.
Jos tällaista kulttuurista
tietoa opitaan yhdistämään luonnontieteelliseen seurantatietoon, pystytään kehittämään uudenlaisia seurantajärjestelmiä, jotka tukevat entistä paremmin alueellista kestävää kehitystä.
Perinnetiedon keruu, käsittely ja hyödyntäminen yhdessä
eri sidosryhmien kanssa ovat olennainen osa järkevää
ympäristönsuojelupolitiikkaa.
MIA RÖNKÄ
MATTI KAMPPINEN
Rönkä työskentelee tutkijatohtorina Alueellinen kestävyys -hankkeessa Turun yliopistossa ja Kamppinen on Turun yliopiston dosentti ja Alueellinen kestävyys -hankkeen vastuullinen johtaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
