Kätilössä on tumman karhea tunnelma
OULU (MT)
”Ihminen elää sitä aikaa, joka hänelle on annettu. Aivan uskomattomistakin olosuhteista on selvitty ja menty läpi”, pohtii ohjaaja Heta Haanperä Oulun kaupunginteatterin näytelmää Kätilö.
Paitsi selviytymistarina Kätilö on myös klassinen tragedia. Kuten niin usein, tässäkin tehdään kauppaa yliluonnollisen kanssa, pannaan peliin koko elämä ja hävitään – tietysti.
Paula Salmisen Katja Ketun kirjasta dramatisoima kantaesitys ei päästä katsojaa helpolla. Koko ajan pinnalla ovat ihmisen karheat puolet.
”Siinä on kummallinen, tumma pohjavire. Jopa henkinen puoli on käännetty nurin, veresliha päälle päin”, nimiosan esittäjä Elina Korhonen sanoo.
Häntä kiehtoi myös sen maailman erilaisuus, jossa Kätilö elää.
”En pyri määrittelemään, millainen Kätilö on. Minä vain elän sitä roolia, siinä kuvitteellisessa maailmassa.”
Kätilö elää sodan ajan Petsamossa, jossa valtaa käyttävät sotilaat – saksalaiset sotilaat. Naisille tai heikoille niissä oloissa jää kovin vähän tilaa.
Kätilölle tilaa jää tavallistakin vähemmän, sillä hän on jo alun perin oman yhteisönsä hyljeksimä, isätön ja suvuton, ehkä vähän kummallinenkin. Kun tähän maailmaan ilmestyy nuori saksalaisupseeri, joka näyttää olevan yhtä hukassa ja yksinäinen, Kätilö ”haluaa tuon miehen”.
”Jos sie Jumala sen annat, niin muuta en taho.” Kauppa syntyy siis varsin huonoilla ehdoilla.
Miehen Kätilö saa, mutta saa siinä sivussa paljon muutakin, sellaista jota ei alun perin halunnut. Lopulta Jumalakin lakkaa vastaamasta.
Sodan ja sen kauheuden taustalla ihmiset elävät arkeaan miten parhaiten osaavat.
”Kysyin historian asiantuntijaltamme, miten naiset reagoivat sodan tuloon ja kauheuksiin”, Haanperä kertoo.
”Hän vastasi, että varmaan ihmettelivät ensimmäiset viisitoista minuuttia ja alkoivat sitten laittaa ruokaa, elää arkeaan.”
”Ihminen on sellainen. Hän elää sitä aikaa, joka hänelle on annettu.”
Sota ja saksalaisten miehitysvallan tulo kuitenkin mullistaa elämän pohjiaan myöten.
”Suljettu, tukahduttava yhteisö, johon tulee jotain aivan uutta. Ei ihme, että se uusi houkutti”, ohjaaja kuvaa tilannetta.
Houkutusta kuvataan näytelmässä varsin suorasukaisesti.
Kätilö ei mielestään ole yhtä helposti vietävissä kuin seudun muut naiset.
Lopulta hän on kuitenkin se, joka antaa kaikkensa ja ilman ehtoja.
”Varoituksia hän saa montakin, mutta hän ei käänny. Kulkee jääräpäisesti suuntaan, johon lähti.”
Haanperä sanoo halunneensa kurkistaa myös saksalaisten sotilaiden pään sisään. Heidän pahat työnsä eivät jää piiloon – päinvastoin, ne kuvataan varsin todentuntuisesti. Mutta kuvataan sitäkin, mitä tapahtui tekijöille. Ainakin osa heistäkin näyttää uhreilta.
Kätilön rakastettua vainoavat muistot Ukrainan Babi Jarista, missä hän oli tai ei ollut murhaamassa kymmeniätuhansia siviilejä.
”Mitä 18–19-vuotias nuori mies osasi tehdä ja päättää. Missä hänen syyllisyytensä alkaa ja mihin se loppuu”, Haanperä pohtii ja muistuttaa päivän lehtiuutisesta, jossa kerrotaan lapsisotilaiden kouluttamisesta nykyajan Syyriassa.
”Kun he tulevat leirille, he ovat lapsia. Kun he lähtevät, he ovat tappokoneita”, uutinen kertoo.
Sotilaat ja muut miehet saavat siis ripauksen ymmärtämystä, mutta naisista tässä puhutaan. Heidän alistamisestaan ja selviytymisestään. Sekin käy selväksi, että läheskään kaikki eivät selviytyneet ja tuskin kukaan aivan ehjänä.
Naisten keskinäinen solidaarisuus maksaa Kätilölle paljon. Kätilön suojeleva suhde kolttatyttöön on näytelmän pehmeintä antia.
JOUKO RÖNKKÖ
Kysyin
historian asiantuntijaltamme, miten naiset
reagoivat sodan
tuloon ja kauheuksiin. Hän vastasi,
että varmaan
ihmettelivät viisitoista minuuttia
ja alkoivat sitten laittaa ruokaa,
elää arkeaan.«
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
