VIERASKOLUMNI Väärä vihollinen?

Presidentinvaalien huuma haihtuu nopeasti. Haihtuu sielläkin, missä sitä ei edes syntynyt. Esiin nousevat taas yhteisten asioiden hoidossa arjen asiat: euron kriisi, laman oireet, säästöt ja verojen korottamiset, kuntien nirhaaminen ja pysyvä tarve nostaa eläkkeelle lähdön ikää.

Ajassa on silti paljon rakenteiden muuttumisen henkeä, käännekohtaa. Suomi on jo tovi sitten muuttunut asuinsijoiltaan kaupunkilaiseksi – nyt on menossa myös henkinen irrottautuminen, ehkä vapautuminenkin sodanjälkeisen Suomen ilmapiiristä. Salpausselän eteläpuolinen Suomi ratkaisee yleensä kaikki kamppailut, jotka käydään määrällä ja voimalla.

Jokainen kysyköön kohdaltaan, onko se hyvä vai huono asia. Vastauksesta huolimatta se on silti tosiasia, johon on pakko sopeutua.

Maaseudulla monet näkevät tilanteessa vain toivottomuutta. Totuimme aikaan, jossa oli oikea vasemmisto, arvonsa tunnistava keskusta ja reipas oikeisto – ja jossa asioista sovittiin, kun kaikille riitti uutta jaettavaa. Muutokset vaaleissa olivat pieniä: henkilöt vaihtuivat, mutta puolueet pysyivät. Niin pysyi myös usko kaiken säilymiseen ennustettavana, voimakkaiden johtajien osoittamaan suuntaan.

Viimeisten vaalien kokemukset kertovat valtavista heilahduksista, ankarasta uskottomuudesta aiemmille puolueille, mielikuvien voiman kasvusta ja mikä ei yllätä – median roolin vahvistumisesta entisestään. Liike kertoo paljon: se paljastaa, että ihmisillä on kaipuuta muutokseen ja samalla kaipuuta uudenlaiseen, uskottavaan tapaan viedä asioita eteenpäin.

Minun mielestäni muutos tuo maaseudulle mahdollisuuden ottaa uusi paikka ja tila suomalaisen yhteiskunnan osana. Peruskysymys on silti: onko meillä oikea kuva kavereista ja asioista, jotka ovat maaseutulaisille ja kaupunkilaisille yhteisiä?

Muutaman viime vaalin perusteella sanon, että ei siltä näytä. Maaseudun äänien enemmistö on liukunut keskeltä laidalle. Arvokonservatiivisuus ja kova kapitalismi ovat saaneet maaseudulta vankkaa kannatusta. Uupuneen sosialistin on vihollisena ohittanut vaaniva vihreys ja löysä liberalismi.

Voi kysyä, ajammeko tässä itseämme ansaan? Mitä hyvää maaseudun elinkeinoille ja ihmisille tuo ahneella saalistustaloudella ratsastava porvarillisuus tai ihmisiä jaotteleva puolirasistinen populismi? Koko EU-ajan olemme jo saaneet nauttia keskittyvän kaupan rosvoamisesta, suurten kaupunkien ympäröivää maaseutua kuihduttavasta suunnittelusta ja metsäjättien keskinäisestä kartellista. Näinköhän maaseudun yrittäjyyttä ja houkuttavuutta asuin- ja työpaikkana edistetään? Ovatko tukemme saaneet ”yleisporvarit” oikeasti tehneet mitään vaikkapa ruokaketjun vääristymien purkamiseksi?

Maaseudulla ja sen ihmisillä on aina ollut vankka tehtävä muutoksen ankkuripaikkana. Kun elinkeinot ovat ylisukupolvisia, ovat myös arvot ja ajatukset myötäilleet kestävää kehitystä luonnostaan. Jokainen sukupolvi kaipaa kannustusta henkiseen kasvuun ja sivistykseen sekä sitä kautta yhteiskunnan uudistamiseen.

Itse näen maaseudun soihdunkantajana uuden vihreän talouden ja juurevan yhteisöllisyyden kannattelemassa maailmassa. On sääli, jos emme itse ymmärrä myös joidenkin muiden ajattelevan ja toimivan samalla asialla.

Maaseutu tarvitsee uusia liittolaisia. Ne löytyvät, kun luotamme enemmän itseemme ja kumarramme vähän vähemmän vieraita profeettoja.

Avaa artikkelin PDF