vierasyliö Suolaantuminen on suurin uhkaTalvivaaran alueen järville

Vuoden 2012 ympäristöuutinen

Suomessa oli Talvivaaran

kaivosalueelta luontoon

purskahtanut jäteliemi. Lähijärviin ja -jokiin ajautui hapanta, sulfaattipitoista nestettä,

joka sisälsi muun muassa

nikkeliä, mangaania, alumiinia, kadmiumia ja uraania.

Julkisessa keskustelussa esiin nousivat erityisesti vesistöihin päässeet suuret raskasmetallimäärät.

Onnettomuus ei kuitenkaan

ollut yllättävä. Talvivaaran

päästöt ovat ylittäneet ennakkolaskelmat räikeästi jo alusta lähtien.

Kaivos on puolustautunut sillä, ettei se osannut arvioida päästöjen todellista määrää. Sulfaattipitoisuudet ovat

pahimmillaan olleet yli satakertaisia alkuperäisiin arvioihin verrattuna.

Vahingot paljastuvat koko laajuudessaan keväällä lumien

ja jäiden sulettua. Tilanne ei todennäköisesti kuitenkaan palaudu koskaan ennalleen.

Talvivaaran alueen vesistä on löydetty menehtyneitä

kaloja erityisesti happaman ja hätäkalkitun veden sekoittumiskohdassa, jossa pH-muutokset ovat suuria. Aikuiset kalat

kykenevät välttämään lievää happamuutta ja poistuvat

alueelta, jos siihen on suinkin olemassa mahdollisuus.

Mätimunissa kehittyvät

alkiot, kuten syksyllä kudetut

siian ja muikun munat ovat vastakuoriutuneita poikasia

kestävämpiä veden laadun muutoksille. Mätimunan kuori

suojaa niitä. On kuitenkin mahdollista, että metallit saostuvat pohjalla olevien munien pinnalle ja tukahduttavat ne.

Kaikeksi onneksi Talvivaarasta

ei päässyt luontoon juurikaan ravintoketjuissa rikastuvia metalleja, kuten elohopeaa,

joten metallien haitalliset vaikutukset eivät ole pitkäaikaisia. Ne kerrostuvat aikanaan

järvien pohjaan tai kulkeutuvat hiljalleen virtavesien mukana alempiin vesistöihin.

Luonnolle aiheutuneiden vahinkojen lisäksi erityisesti

uraanipäästöjen suorat terveysvaikutukset ovat herättäneet suurta huolta.

Pitoisuudet eivät ole kuitenkaan olleet erityisen pelottavia. Vaikka tällaista järvivettä joisi päivittäin, annos olisi vain viidennes suomalaisten keskimäärin saamasta vuosiannoksesta.

On syytä olettaa, että pitkään jatkuneet massiiviset sulfaattipäästöt muodostuvat aikaa myöten haitallisemmiksi kuin luontoon päässeet metallit.

Merkittävin sulfaattipäästöjen vaikutus kohdistuu veden suolapitoisuuteen. Talvivaaran lähimmät järvet ovat jo pahasti suolaantuneet.

Suolaantuneiden järvien

veden ionikoostumus ei

kuitenkaan ole sama kuin

valtamerissä, joissa kloridi muodostaa yli puolet suolaisuudesta.

Klorideita ei ilmeisesti ole päässyt Talvivaaran alueella vesiin lainkaan. Sen sijaan

meriveden kolmen seuraavaksi

tärkeimmän suolan pitoisuudet ovat reilusti koholla tavalliseen järviveteen verrattuna.

Natriumin määrä lähijärvissä

on noin tuhatkertainen normaaliin järviveteen verrattuna. Se ei silti ole kuin seitsemäsosa täyssuolaisen meriveden pitoisuudesta ja aika lähellä Itämeren natriumpitoisuutta.

Lähijärvien sulfaattipitoisuus on sen sijaan yli kaksi kertaa korkeampi kuin valtamerissä. Myös magnesiumin määrä on noussut. Se lisää veden kovuutta, mutta ei sinänsä ole haitallista.

Suolainen vesi on suolatonta painavampaa ja kerrostuu siksi sen alapuolelle. Tiheysero estää veden kierron keväisin ja syksyisin, ja raskaammasta, syvällä olevasta suolavedestä tulee

hiljalleen hapetonta yhteyden ilmakehän kanssa estyttyä.

Vesi on suolaisuuden harppauskerroksen eli halokliinin alapuolella elinkelvotonta

makean veden eliöille ja hapen kadottua suolaisuutta sietävillekin lajeille.

Eräissä padotuissa merenlahdissa (esimerkiksi Hangon

pohjoispuolella sijaitseva, 1950-luvulla padottu Gennarbynlahti) on nykyisin vakaa

halokliini, jonka alapuolella vallitsevat pysyvästi hapettomat olosuhteet. Samoin voi ennustaa

käyvän Talvivaaran alueen

järville.

Hapettomissa olosuhteissa

sulfaatista syntyy rikkivetyä, joka aiheuttaa mädän kananmunan hajua veteen.

Suolaiseen, hapettomaan alusveteen kertynyt rikkivety

tappaa vedestä lähes kaiken elämän, jättäen jäljelle vain

sitkeimmät mikrobit.

Onneksi rikkivety haisee niin voimakkaasti, että ihmisten

altistuminen vaarallisille pitoisuuksille on hyvin harvinaista.

Talvivaarassa viime vuoden maaliskuussa kuollut työntekijä

kylläkin menehtyi rikkivetymyrkytykseen liikuttuaan

alueella ilman suojavarusteita.

Vaikuttaakin siltä, että pitkäaikaisin ympäristöhaitta muodostuu todennäköisesti pitkään jatkuneista sulfaattipäästöistä ja järvien suolaantumisesta.

Haitta voi tältä osin olla

käytännössä pysyvä.

HANNU LEHTONEN

SUSANNA HIETANEN

Lehtonen on professori ja

Hietanen dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston

ympäristötieteiden laitoksessa.

Avaa artikkelin PDF