UUTISTAUSTA Suomi ja se toinen todellisuus
Vuoden 2010 alussa korkea suomalainen virkamies, joka ei silloin halunnut nimeään julki, sanoi Afganistanin kriisistä näin (MT 24.1.):
”Ollaan viimeisellä rannalla. Kansainvälinen yhteisö on valmis lisäämään sotilaita, siviilejä ja kehitysapua vielä kerran ja tuntuvasti. Jos lisäpanostus ei tuota toivottua tulosta seuraavan 12–18 kuukauden aikana, uutta ponnistusta ei enää tule. Edessä on vetäytyminen ja väestön jättäminen talibanien armoille.”
Puhuja oli Suomen Kabulin suurlähettiläs Pauli Järvenpää, joka nyttemmin on julkaissut kirjan Afganistanin toisesta todellisuudesta yhdessä puolustusministeriön viestintäjohtajan Jyrki Iivosen kanssa.
Miehet ovat kirjoittaneet toisilleen 36 maan tilaa arvioivaa kirjettä, julkaisseet ne sekä laatineet niiden pohjalta joukon johtopäätöksiä. Samalla nämä kaksi tohtoria ovat antaneet perustellun vastauksen tähän asti hyvää selitystä vaille jääneeseen kysymykseen siitä, miksi Suomen pitää olla Afganistanissa.
Kirjasta käy ilmi, että varovainen käänne parempaan tapahtui keväällä 2011.
Vaikka suuria ongelmia riittää, ulkomaiset taistelujoukot voidaan näillä näkymin ehkä vetää maasta vuoden 2014 loppuun mennessä ilman, että se tulkitaan sotilaalliseksi tappioksi tai että afgaanit hylättäisiin aiempien sortajiensa alaisuuteen.
Mikä sitten on tuo Afganistanin toinen todellisuus? Se on todellisuus, jonka olemassaoloa ei Suomessa haluta tunnustaa.
Näin siksi, että meillä yleistä mielipidettä hallitsee todellisuus, jonka alta löytyy aatesuunta, jonka Tarja Haloselle presidentinvaalit hävinnyt Esko Aho täsmäsi ”amerikkalaisvastaiseksi fundamentalismiksi”.
Virkamiehet eivät tietenkään rohkene moittia poliittista johtoamme siitä, ettei se ole koskaan halunnut perustella Suomen osallistumista tähän rauhanturvaoperaatioon niin, että ihmiset olisivat voineet vakuuttua, että olemme oikealla asialla.
Yhdysvaltain sotilaallista voimaa ja poliittisia aikeita koskeva epäluulo on sulkenut poliitikkojen suut.
Kirjassa sijaiskärsijäksi joutuu media, jonka riveissä vaikuttavat ”amerikkalaisvastaiset fundamentalistit” saavat kirjoittajilta sitäkin ankarammin isän kädestä.
Tässä muutama esimerkki.
Helsingin kaupunginvaltuustossa vaikuttavan ruotsinkielisen toimittajan kirjoituksesta todetaan, että se on ”kuin lähes suoraan talibanien verkkosivuilta kopioitu”.
Kun afgaanien mielialat oli ensi kertaa mitattu uskottavalla tavalla, tulokset olivat Afganistanin hallituksen ja Naton kannalta ”sen verran myönteiset, että meidän aina valpas mediamme ei ole halunnut niihin tarttua”.
Ja kun al-Qaidan johtaja surmattiin, ”Yleisradion uutiset teki mielenkiintoisen ratkaisun puhumalla pitkään systemaattisesti Osaman murhasta”.
Sen sijaan virkamiehet ylistävät suomalaisia rauhanturvaajia Mazar-el-Sharifissa tavannutta Tasavallan Presidenttiä. Häneen oli matkan aikana tarttunut annos siellä palvelevien naisten ja miesten valoisaa tulevaisuudenuskoa, mikä näkyi paluun jälkeen annetuissa haastatteluissa.
Tämä vaikutti heti: ”Välillä varsin äänekkäätkin Suomen osallistumisen vastustajat ovat muuttuneet kovin hiljaisiksi”, kirjassa todetaan.
Hyvä näin. Parempi olisi kuitenkin ollut, jos edes yhdessä merkittävässä puheessa olisi rohkeasti todettu:
”ISAF-operaatiolla tuetaan YK:n tunnustamaa Afganistanin hallitusta, jota vastassa on kannatukseltaan varsin pieni, mutta hyvin aseistettu vastapuoli, jonka tavoitteena on palauttaa maahan uskontoon pohjaava diktatuuri ja hirmuvalta.”
Kirja tuo ensi kertaa suomalaisen lukijan ulottuville sen todellisuuden, jossa ISAF-operaatiota oikeasti toteutetaan. Siinä selostetaan millaista ponnistusta tarvitaan nyt, kun sisäistä turvallisuutta, hallintoa ja oikeusvaltiota on valtaosassa maata alettu toteuttaa afgaanivetoisesti.
Se nostaa myös hienosti esiin joukon tuntemattomia avustustoiminnan suomalaisia sankareita: prikaatikenraali Jukka Savolaisen, toimittaja Eeva Koskisen ja nyrkkeilijä Timo Virtasen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
