Kiireisten ihmisten kaupunki

”Siellä on liikaa ihmisiä.”

”Kaikki on tosi tylyjä.”

”Eihän sellaisessa paikassa kukaan täysjärkinen voi asua.”

Helsinkiä parjataan kehä III:n ulkopuolella

hämmentävän paljon. Kaupunki on liian iso, siellä voi joutua ryöstetyksi, ihmiset eivät osaa käyttäytyä. Kaikki helsinkiläiset vaikuttavat liian epäilyttäviltä, jotta heihin kannattaisi

tutustua.

Jopa minun ikäiseni nuoret aikuiset, joiden olettaisi suhtautuvan kaikkeen avoimin mielin, nyrpistävät nenäänsä tälle ison maailman

mittakaavassa pienelle pääkaupungille.

Myönnän toki itsekin aiemmin sortuneeni samaan ajattelutapaan, sillä miten niin monet ihmiset olisivat voineet olla väärässä. En

taatusti koskaan ajatellut tänne muuttavani, en edes väliaikaisesti.

Tiettyjen sattumusten kautta olen kuitenkin vieraillut täällä säännöllisesti viime syksystä lähtien. Vielä suurempien onnenkantamoisten ansiosta olen päätynyt viettämään täällä

kolmasosan kuluvasta vuodesta.

Täytyy sanoa, etten ole siitä lainkaan

pahoillani.

Helsinki on ollut minulle lapsesta asti täynnä

hauskoja muistoja. Ajoimme Etelä-Karjalasta perheeni kanssa tänne päiväretkelle joka

vuosi.

Paras paikka oli tietenkin Linnanmäki, jossa oli aina pakko mättää hattaraa naamaan kaksin käsin kuin Uuno Turhapuro konsanaan.

Helsinkiin oli aina jännittävää tulla. Kaikki

oli sata miljoonaa kertaa suurempaa ja

hienompaa kuin kotona.

Helsingissä vain on sitä jotain. Jotain vetovoimaista, jopa mystistä. Kaupungin kaduista

ja vanhoista rakennuksista sulautuu yhteen kiehtova kokonaisuus, johon haluaa tarttua kaksin käsin.

Kaiken sydämessä ovat ihmiset, jotka luovat kaupungille sen ainutlaatuisen tunnelman.

Yksi hienoimmista asioista tässä historiallisesti arvokkaassa niemennokassa on se,

että erilaisuudesta on tullut täällä normaalia. Jokainen saa olla juuri sellainen kuin haluaa.

Tämä on tietenkin huono asia niille, jotka haluavat erottua joukosta, mutta erinomainen mahdollisuus jokaiselle, joka haluaa tulla

hyväksytyksi osaksi porukkaa.

Meni hetki ennen kuin ymmärsin, ettei

kukaan oikeasti välitä siitä, minkälaiset vaatteet minulla on päälläni tai kuinka ikiaikaisen

vanha puhelimeni on. Voin vaikka liimata

luurin otsaani ja tanssia ripaskaa keskellä Mannerheimintietä ilman että kukaan edes vilkaisee kahdesti.

On ihanaa kävellä kadulla tuntematta ketään ja vetää keuhkonsa täyteen vapautta.

Välillä olo on samanlainen kuin Uunolla,

joka ensimmäisen kerran maalta Helsinkiin tullessaan oli hiukan eksyksissä. Talon tavoille oppii kuitenkin aika nopeasti.

Epäilyttäville ihmisille ei välttämättä kannata puhua, vaikka he aloittaisivat keskustelun

– siitä huolimatta, että äiti on aina käskenyt olla kaikille ystävällinen.

Feissareista tai puhelinliittymien myyjistä en pääse ikinä eroon, koska en henno sanoa heille, etten ole heidän asiastaan kiinnostunut.

Jos sanoo raitiovaunun kuljettajalle: ”Sellainen lippu, jolla pääsee rautatieasemalle”, saa osakseen aika pitkän katseen, kokeiltu on.

Kaupunki on iso, se on myönnettävä. Onneksi lähiliikenteen verkosto on laaja ja toimiva.

Eksyminen on helppoa, mutta tietä voi aina kysyä.

Helsingin henki on kiireisen mehiläispesän oloinen. Kuhina käy, kun ihmisiä on liikkeellä koko ajan valtavasti.

Ihmismassaan kuitenkin tottuu. Kun oppii välttämättömän vastaantulijoiden väistämisen taidon, voi massan keskellä luovia eteenpäin melko sulavasti.

Helsinki on täynnä mahdollisuuksia. On

teattereita, konsertteja, kauppoja ja ravintoloita. On kerhoja, yhdistyksiä ja harrastustoimintaa. Hengenheimolaisia löytyy helposti.

Tästä paikasta löytyy paljon enemmän

kaikkea sitä, mitä pienemmissä kaupungeissa jää kaipaamaan. Vielä ihanampaa tietysti olisi, jos rahat riittäisivät elokuvissa tai ravintolassa käyntiin, mutta ainakin olisi vaihtoehtoja.

Mitä enemmän kaupungin asukkaisiin tutustuu, sitä paremmin tajuaa heidän olevan ihan tavallisia ihmisiä, yleensä erittäin mukavia

sellaisia.

Kuten Uunokin aikoinaan Helsingistä sanoi: ”Mulla ei oo koskaan vielä ollu näin jännää.

Mä taidan jäädä tänne ehkä kokonaan.”

laura.kakkonen@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF