Essee: Kuinka helposti me sopeudummekaan

Aluksi hävetti. Katsoin jokaista kohdalleni osunutta kiinalaista vähän vinoon. Ja kiitin hiljaa, jos näin heidän kasvoillaan hengityssuojaimen.

Sitten kuulin, etten ole yksin. Syntymä­päivilleni ilmoittautui näet perheystävä, mutta hänen kiinalaissyntyinen vaimonsa ei halunnut tulla.

”Hän on kokenut vähän hankaliksi seurustelutilanteet viime aikoina. Ihmiset välttelevät.”

Ymmärsin oikein hyvin, mitä mies tarkoitti. Mutta samalla minua suututti. Eihän koronaa nyt kaikilla kiinalaisilla ole! Tämäkin perhe oli käynyt Kiinassa viimeksi puoli vuotta sitten, ja juhliin oli tulossa myös kuukauden sisällä Espanjassa lomailleita.

Tuttavaani sympatisoidessani unohdin yllättävän pian, kuinka kieroon itse kiinalaisia hetkeä aiemmin katsoin. Kun asia tulee lähipiiriin, sen pelottavuus selvästikin vähenee tai laajempi merkitys hämärtyy.

Kammoni ei jäänyt kiinalaisiin. Pian sain puistatuksia myös jokaisesta yskijästä ja aivastelijasta ja otin vaistomaisesti pari askelta sivuun. Tunne oli vahvempi kuin järki, joka muistutti poikkeuksellisen varhaisesta siite­pölykaudesta.

Sitten karttelin vanhuksia aivan kuin jokaisella riskiryhmäläisellä olisi ollut korona. Vaikka karttelun logiikan piti toimia kai niin päin, etten itse tartuta iäkkäitä.

Jotenkin taudin vaarallisuus ei vain meinannut aueta, koska kukaan kollega, perheenjäsen tai edes tutun tuttu ei ollut sairastunut. Minulla ja monella muullakin on sentään ollut influenssa. Eikö se olekin paljon vaarallisempi?

Kun luontopolulla vastaan tuleva terveen näköinen nuori väistää minua, melkein närkästyn: näytänkö sairaalta vai vain vanhalta? Pelko tai kuuliaisuus on levinnyt näköjään kaikkiin.

Pikku hiljaa mieleeni hiipi takauma, joka ei ole jättänyt minua rauhaan: natsien toiminta toisessa maailman­sodassa. Olen viettänyt paljon aikaa Unkarin pää­kaupungissa Budapestissa, joka on joen halkomana kaunis, suuri ja hiukan samalla tavalla pömpöösi kuin Pariisi.

Lapseni vein vuosia leikkipuistoon, jonka keskellä on karuselli. Olen periaatteessa ja ihan joka kerta kerrannut, ettei täällä ole aina raikunut nauru, vaan itku ja valitus. Karuselli pyörii nimittäin entisen gheton paikalla. Lähikortteleista tänne kerätyt ihmiset sairastuivat ja näkivät nälkää, ja selvinneet vietiin muualle kuolemaan.

Unkarin juutalaiset olivat viimeinen isompi yhteisö, joka kuljetettiin keskitysleireille. Ei ollut ajallisesti kaukana, että puoli miljoonaa ihmistä olisi saanut pitää henkensä.

Olen katsonut leikkipuistoa reunustavien talojen ikkunoita ja ihmetellyt, miksi kukaan ei tehnyt mitään, vaikka osa kaupunkilaisista ajettiin uusien lakien voimin yhä ahtaammalle. Onko tuo puistossa istuva vanhus itse pelastunut leiriltä vai kantaako huonoa omaatuntoa siitä, että ilmiantoi naapurinsa ja pelasti itsensä?

Miten niin paljon pahaa saattoi tapahtua länsimaisessa sivistysvaltiossa? Keskitysleiriltä selvinnyt romanialaissyntyinen Hèdi Friedin mukaan kysymys on rahasta ja vallasta, jopa uutuudenviehätyksestä, mutta ennen kaikkea manipuloinnista, pelosta ja vihasta. Yhteinen vihollinen lakkaa vähitellen olemasta ihminen ja eriarvoistumisesta tulee normaali, jos yksikin vastustava kipinä jää sammuttamatta.

”Se tapahtui lähes huomaamatta: äkkiä oli vain tullut uusi määräys, pieni muutos huonompaan, jonka kanssa saattoi elää. Uskoimme, että se oli vain ohimenevää.”

Mutta ei se mennyt ohi, vaan muuttui yhä huonompaan suuntaan. Silti ihmismieli sopeutui ja toivoi, että muutos parempaan olisi vielä tulossa.

Ehkä samasta syystä nykyihmiset sietävät perheväkivaltaa, päihdeongelmia ja koulu- tai työpaikkakiusaamista tai jaksavat diktaattorivaltioissa, vaikka vallanpitäjät välillä vaihtuisivatkin. Ja toiset sulkevat silmänsä, koska niin pääsee helpommalla.

Mielleyhtymääni sota-aikoihin ei muuten varsinaisesti lieventänyt THL:n ylilääkärin ehdotus, että covid-19- taudin sairastaneilla olisi oma rintamerkki.

Sama mielleyhtymä taisi tulla maamme presidentille, joka kirjoitti huhtikuussa, että käytöksemme on muuttunut rajoitusten vuoksi, mutta että muutosta tapahtuu myös mielissä. Että ihmiset voivat turhautua, kun kaikki eivät noudata sääntöjä, ja alkavat yleistää, niputtaa ja moittia.

Sauli Niinistö näki niputuksen kohderyhmänä omanikäisensä ihmiset eli seitsemänkymppiset. Heitä haluttiin suojata, mutta pian myös pitää riskiryhmänä muille. Sitten syrjivä asenne alkoi näkyä myös suhteessa uusmaalaisiin.

”Ennakkoluulo ihmisryhmää kohtaan syttyy sala­kavalasti, aletaan ensiksi epäillä, sitten karttaa ja vieroksua. Vaikeuksien aikana on ennakkoluuloihin vähiten varaa”, presidentti varoitti.

Tätä mietin, kun hallitus laittoi suomalaisille rajoitteita. Olemme tottuneet menemään kouluun ja töihin, käymään kaupassa kaikkina vuorokaudenaikoina, nappaamaan halvat lennot kaupunkilomalle tai hurauttamaan mökille saunomaan. Yhtäkkiä emme saaneetkaan mennä.

Kuulin eräänkin nuoren parahtaneen, kuinka ”en saa enää mennä Uudenmaan ulkopuolelle! Enkä mökille!” Ihan kuin hän olisi ikinä halunnutkaan sinne. Ja toisen, että ”jos mulla olisi edes se korona, olisi helpompi tajuta, etten pääse Espanjaan!”.

Perusoikeuksiamme oli loukattu. Kaikille paitsi sodan nähneille tämä oli ensimmäinen kerta, ja siksi seurauksia voi kai pitää yllättävän lievinä. Vain harva uhmasi rajoja tai rajoituksia, biletti porukalla tai lähti ylittämään Itämerta omalla paatillaan.

Vanhukset jätettiin rauhaan, työpaikaksi tuli keittiö ja mökin laiturinlaitto sai odottaa. Kesäloma kotimaassa alkoi kuulostaa monesta vannoutuneesta Kreikan-­kävijästäkin ihan okei -vaihtoehdolta.

Ajatus kotikoulusta, suljetuista kahviloista ja matkustuskiellosta olisi ollut vielä kuukautta aiemmin mahdoton. Mutta me sopeuduimme. Ehkä siksi, että tiesimme tämän riivauksen joskus loppuvan. Ehkä siksi, että olimme kaikki samassa veneessä, jonka tulppa oli kuitenkin kiinni.

Ihailtavan moni mietti menetettyjen matkojensa sijasta ruokaa: riittääkö se, mistä sitä saa, onhan kotimaista tuotantoa vielä? Vaikka kaupoista loppui italialainen pasta, sieltä loppuivat paikoin myös kotimaiset jauhot. Suomalainen turvaa hädässä lämpimään leipään ja korvapuusteihin.

Poikkeustilanne on hyvä muistutus meille kaikille. Jos maailmaa uhkaa vaara, ei ole olemassa perusoikeuksia, ei edes leipään tai elämään. Vaikka meillä on yhteiskunnan turvaverkot, mikään hallitus ei voi estää näkymätöntä tappajaa tai muuttua käsidesiksi, maskiksi tai leipäpaketiksi.

Samalla se muistutti ihmismielen muuttumattomuudesta: jos pelolle voi antaa kasvot, ne annetaan, olivatpa ne oikeat tai väärät.