Ennustamisen vaikeudesta
Uutistausta
Pari vuotta sitten kauhistelin, että Sauli Niinistö valitaan Suomessa presidentiksi samana vuonna, kun Vladimir Putin palaa valtaan Venäjällä ja teekutsuliikkeen kruunaamaton kuningatar Sarah Palin valitaan Yhdysvaltain presidentiksi.
En käyttänyt ennustuksen laatimisessa mitään tieteellistä menetelmää, silti olin puoliksi oikeassa.
Yhdysvalloissa politiikan tutkijoilla on tapana ennustaa edessä olevien vaalien tuloksia aiemmista vaaleista laadittujen tilastojen avulla. Se näyttää tieteelliseltä, mutta on monesti enemmän taidetta. Menetelmä tuottaa hyvää journalismia, mutta vaalien tuloksia se ennustaa kutakuinkin samalla tarkkuudella kuin mustekala jalkapallon maailmanmestaruutta.
Tilastollisen lähestymistavan valossa Barack Obamalla ei ole mitään mahdollisuuksia tulla valituksi uudelleen.
Tunnetut tarkkailijat toitottavat yksi toisensa jälkeen, ettei kukaan virassa oleva presidentti ole tullut valituksi uudelleen, ellei äänestäjien enemmistö ole ollut tyytyväinen hänen toimintaansa.
Lisäksi talouden tulee olla selvässä nousussa, jos Valkoisen talon isäntä mielii tulla valituksi uudelleen.
Obaman kohdalla kumpikaan ehto ei toteudu.
Enemmän vaivaa nähneet laskevat Obaman takana viime vaaleissa olleiden mustien ja latinojen ääniä ja päättelevät, että Obaman on saatava niistä aiempaa selvästi suurempi osuus, koska hänen kannatuksensa valkoisten äänestäjien joukossa on romahtanut.
Kaikkein ilmeisintä tilastollista tosiasiaa ei sen sijaan sanota ääneen: värillistä miestä ei Yhdysvalloissa ole koskaan valittu uudelleen presidentiksi.
Tilastolliset tarkastelut paljastavat kyllä, kuinka kummallinen on Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä.
Vuoden 2008 presidentinvaaleissa Barack Obama löi republikaanisen kilpailijansa John McCainin selvin numeron, eikö niin?
Kyllä vain, Obama sai koko maassa taakseen lähes 69,5 miljoonaa äänestäjää, McCain vain 60 miljoonaa.
Kaksi vuotta myöhemmin pidetyissä edustajainhuoneen vaaleissa republikaanit hankkivat itselleen jättiläismäisen vaalivoiton, jonka turvin he ottivat itselleen 242 edustajanpaikkaa demokraattien 193 paikkaa vastaan, eikö niin?
Vaalivoiton he saivat, mutta ääniä koko maassa vain vaivaiset 44,5 miljoonaa.
Jos he olisivat saaneet saman määrän kuin huonosti menestynyt presidenttiehdokkaansa, silloin olisi todella voitu puhua amerikkalaisesta jytkystä. Demokraateille ääniä jäi 38,8, miljoonaa. Kahdessa vuodessa oli Obaman vaalivoitosta sulanut uskomattomat 30 miljoonaa ääntä!
Äänimäärien vaihtelu selittyy sillä, että vuoden 2008 presidentinvaaleissa äänensä antoi 61,6 prosenttia kansalaisista, mikä on paljon, kun taas kongressin välivaaleissa äänestämässä kävi vain 40,9 prosenttia, mikä Yhdysvalloissakin on vähän.
Yksioikoinen tulkinta on se, että 15 miljoonaa niistä, jotka vuonna 2008 äänestivät McCainia, eivät äänestäneet republikaaneja kaksi vuotta myöhemmin.
Ja 30 miljoonaa Obaman kannattajaa jätti kokonaan äänestämättä.
Mitä nämä ”kadonneet” 45 miljoonaan äänestäjää tekevät ensi syksynä – ja mitä tekevät ne neljä vuosiluokkaa, jotka silloin äänestävät presidenttiä ensi kertaa – siitä ei menneiden vaalien tilastollinen tarkastelu kerro mitään.
Kaikkien tilastollisten tarkastelujen ongelma on se, etteivät ne osaa ottaa huomioon niitä vaikeasti mitattavia vaikutuksia, joita noudatetulla politiikalla on ihmisten mielialoihin.
Ne mittaavat huonosti myös vaaliasetelman vaikutusta. Kyse ei Yhdysvalloissakaan ole siitä, että virassa olevalla presidentillä sattuu olemaan joku vastaehdokas, vaan siitä, että Barack Obamalla on vastassa Mitt Romney.
Ei ole epäilystä, että monet demokraatit ja riippumattomat äänestäjät ovat pettyneitä Barack Obamaan. Vähintään yhtä totta, ettei se republikaanien aktiivinen ydinjoukko, joka olisi halunnut presidentiksi Sarah Palinin, luota puolueen viralliseen ehdokkaaseen.
Kumpia lopulta on enemmän, sen mukaan tulos ratkeaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
