METSÄLLÄ Kymppisonni haukulta
”Nousen tuosta Leppälän kohdalta ylös jängänreunaan. Jos menet Ollilasta polkua sähkölinjalle, niin mikäli välissä on hirviä, saadaan ne kahden miehen mottiin.” Näin ohjeistin hirvipomoamme Petteri Vallea pikkupakkasessa ennen auringonnousua.
Olimme jahdanneet alueella useita päiviä ja tiesin, että tunturissa oli hirviä. Karkea pakkaslumi vain saattaisi tehdä haukulle hiipimisestä hankalaa.
Jätin auton tienvarteen, ja kun pääsimme poroaidasta läpi, löysäsin koiran hakemaan. Tiki oli ollut varmassa kunnossa koko syksyn. Löytöhaukutkin alkoivat pysyä paikoillaan vielä vanhoilla päivillä.
Koiran kanssa ei olisi tarvinnut kävellä autolta metriäkään, mutta reilun kymmenen asteen pakkasessa tahdoin nousta hieman ylemmäksi tunturiin ja etsiä sopivan maakelon, johon saisi lämmittävän nuotion.
Kun pääsin mieleiseeni nuotiopaikkaan, viipotti Tiki jo kilometrin päässä Tammukkajärven takana. Vauhti oli vielä rauhallista, eli hakulenkillä mentiin. Kun hirvestä alkoi olla hajua, nousi vauhti selvästi ja silloin saattoi jo sanoa muille, että eläin on lähellä. Nuorempana Tiki meni sitä samaa vauhtia hirvelle asti ja siksi ne usein karkasivat. Tänä syksynä vauhti hiljeni ja koira teki hirven luona lenkin ja sitten vasta alkoi haukku. Suurin osa löydöistä jäikin paikoilleen.
Nakkasin repun mättäälle ja laitoin puhelimen siihen sopivaan asentoon, että näkisin mitä koira touhuaa. Potkin lumen alta kelopuita sen verran esille, että niihin olisi helppo raapia tulet. Taskusta löytyi paperia ja aserepusta tulitikkuaski.
Ensimmäiset kymmenen tikkua vain suhahtivat. Tuli mieleen Havukka-ahon ajattelija, että nyt niitä tulipasilleja tarvittaisiin ja missä se tuli oikein luuraa.
Tästä voisi tulla vaikka erävoitto. Haukku oli pysynyt samassa paikassa vajaat puolitoista tuntia. Jouduin laskeutumaan alemmaksi jängänreunaan ja siitä pounikkoa uppuroiden kohti sähkölinjaa. Linjalta laskeuduin hissukseen alas kuruun. Maasto oli melko avointa. Koiraan oli matkaa pari sataa metriä ja edessä oli vielä pieni nyppylä.
Hanki rouskui, mutta kumeana kaikui haukkukin. Nyppylän kohdalla näin vilahduksen koirasta. Se pyöri kohteen ympärillä ja haukkui vimmassa.
Kun koiraan oli sata metriä, näin kookkaat sarvet, joilla sonninrumilus heristeli koiralle. Tiki otti takapakkia, kun hirvi töytäisi pieneen hyökkäykseen. Napsaisin varmistimen pois ja työnsin herkistimen päälle.
Polviasento oli vakaa ja ristikko hakeutui kaulantyveen. Hirvi liikahti pää alhaalla kohti koiraa. Tarkistin Tikin suunnan, tähtäsin lapaan ja ammuin. Sonni hätkähti ja syöksyi minua kohti. Pitkälle se ei päässyt, kun jämerä mänty sattui kulkureitille. Kun ehdin eläimen luokse, oli elonmerkki jo sammunut.
”Täällä on kymppipiikki nurin, joskoon sitä mönkijää tai jotain hoitelisi kaadolle.” Petteri ilmoitti tulevansa kelkalla hakemaan.
Suolistin hirven ja annoin Tikille palkan kaulalihoista ja suolirasvoista. Se asettui hirven vierelle makuulle.
Kun Petteri saapui paikalle, häntä heilui ja tulijan naama sai nopean pesun. ”Kylläpäs on komea haukku. On kyllä Tiki tikissä. Mahtava oli kuunnella tuossa linjan takana, mutta en tohtinut liikkua, kun olin suoraan tuulen päällä.”
Tottahan koiranomistajaa liikuttaa vilpittömät kehut koirasta. Ja totuuden mukaan on sanottava, että olihan se komia työ.
Harri Matikainen
Utsjoki
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
