Suomen lierolajisto on sattumien tulosta

Lierot sekoittavat orgaanista ja mineraaliainesta. Kuva: Markku Vuorikari

Jääkauden päätyttyä Suomi oli lieroista tyhjä. Vähitellen tänne on levittäytynyt 16 lierolajia. Muut ovat luonnonvaraisia, vain viemäriliero esiintyy pelkästään ihmisen ylläpitämässä rakennetussa ympäristössä.

"Meillä esiintyvä lierolajisto ei ole kattava otos siitä, mitkä maailman lierolajeista voisivat täällä pärjätä. Täällä ovat ne, jotka ovat säilyneet eteläisemmiltä alueilta meille ennättäneistä lajeista", sanoo erikoistutkija Visa Nuutinen Luonnonvarakeskuksesta (Luke).

Potentiaalia meillä on suuremmalle lajimäärälle. Esimerkiksi 1960-luvulla Jokioisten kartanon vanhan kasvihuoneen paikalta ensi kertaa Suomessa löydetty siniliero laajentaa parhaillaan esiintymisaluettaan. Tärkeä apu siinä on ihmisten tekemät erilaiset maansiirrot. Nyt lajia voi löytää jo Kuopiosta Puijon näkötornin juurelta. "Lierot leviävät hitaasti ja sattumallakin on iso merkitys."

Nuutinen tekee vertailun Pohjois-Amerikan lieroihin. Siellä jääkausi ulottui Suurten Järvien eteläpuolelle ja tyhjensi maaperän lieroista. Eurooppalaisten siirtolaisten tullessa alueelle amerikkalaiset lierot eivät olleet ehtineet vielä levittäytyä sille luontaisesti.

"Eurooppalaiset ehtivät ennen, ja veivät sinne tietoisesti tai vahingossa omia lierolajejaan. Nyt Suurten Järvien alueella on paikoin varsin samantyyppinen lierolajisto kuin meillä", Nuutinen mainitsee.

Eurooppalaisten lierojen leviämistä pyritään alueella hillitsemään, ja esimerkiksi onkijoita kielletään päästämästä syöttilieroja luontoon.

"Ihmisellä on ollut iso rooli lierojen leviämisessä siellä, niin kuin varmasti Suomessakin on ollut."

"Luonnontieteellisen keskusmuseon edesmennyt yli-intendentti Juhani Terhivuo teki laskuharjoituksia, mikä lierolajisto meillä olisi, jos lierot olisivat joutuneet ryömimään tänne ilman apua, metri metriltä. Hänen johtopäätöksensä oli, ettei meillä juuri lieroja olisi", Nuutinen sanoo.

"Puhutaan metreistä vuodessa, kun lieropopulaatio ottaa uutta aluetta haltuunsa."

Suomen lierot kuuluvat kolmeen lajityyppiin: pintakarikkeen lajeihin, pintamaan lajeihin ja syvälle kaivautuviin lajeihin.

Peltojen yleisimmistä lajeista onkiliero on pintakarikkeen laji, peltoliero pintamaan laji ja kasteliero syvälle kaivautuva laji.

Suomessa lieroja esiintyy vaihtelevasti. Koko maan pinta-alaa ajatellen lierot eivät keskimäärin ole ekosysteemin tärkeimpiä hajottajaeliöitä.

Meillä vallitsevissa kangasmetsissä lieroja ei tyypillisesti ole paljoa ja niiden merkitys on suhteellisen pieni. Vallitseva maannos niissä on kerroksellinen podsolimaannos. Siinä orgaanisen aineksen eri hajoamisasteita edustavat kerrokset on mahdollista erottaa, eivätkä ne ole sekoittuneet syvemmällä oleviin mineraalimaakerroksiin.

"Kerroksellinen rakenne jo kertoo, että paikalla ei ole lieroja sekoittamassa maakerroksia. Siellä on vain harvalukuisina pintakarikkeen lierolajeja, jotka eivät kaivaudu syvälle maahan. Pääosin maaperäeläimistö koostuu muista lajiryhmistä, lierojen tilalla ovat lähisukuiset änkyrimadot", Nuutinen toteaa.

Lehtimetsien ruskomaannos sen sijaan voi olla paljolti lierojen tuottamaa ja lieroja voi olla jopa satoja neliömetrillä.

Peltomailla lierojen merkitys on suuri orgaanisen aineksen hajottamisessa ja ravinteiden kierrossa.

"Se on erityisen helppo havaita kevyesti muokatuilla mailla, joilla korjuutähde jää maan pinnalle. Kastelierot tulevat maan pinnalle ja vetävät korjuutähdettä maan alle, mikä näkyy pellolla pieninä kekoina", Nuutinen sanoo.

Vastaavaa tapahtuu kynnetyillä pelloilla, mutta ilmiön havaitseminen on vaikeampaa, koska se tapahtuu kokonaan maan alla.

"Kynnetty maa on pintamaalierojen valtakuntaa. Peltoliero on näillä ykköslaji, ja niitä voi olla satojakin neliömetrillä, jos perusasiat ovat kunnossa eli maa ei esimerkiksi ole liian märkää tai tiivistynyttä."

Lierojen maanalainen työ on syöntiä ja ulostamista.

"Syönti on hajotusta ja ulostaminen tuottaa maahan muruisaa, ravinteikasta massaa", Nuutinen kuvaa.

Toisaalta lierot tuottavat maahan huokoisuutta puskiessaan ja syödessään tietään maan läpi.

Kastelierot tekevät syvimmät ja leveimmät käytävät. Niiden pystysuuntaiset käytävät saattavat ulottua yli metrin syvyyteen. Peltolierot tekevät eri suuntaan kulkevia käytäviä.

"Nekin saattavat kaivautua talveksi jopa 50–60 senttiin ja huokoistaa maata siihen syvyyteen. Kesälläkin peltolierot saattavat kaivautua syvälle paetessaan kuivuutta."

Lierojen tuottaman ulostemassan määrä riippuu sekä lierolajista että olosuhteista.

"Jos kastelieroa ajattelee, 5-grammainen aikuisyksilö tekee tuoreen tutkimuksen mukaan aktiivisena ollessaan runsaat 3 grammaa ulostetta vuorokaudessa. Jos tällaisia yksilöitä olisi vaikka 15 neliömetrillä – mikä on kevytmuokatulla tai nurmikierrossa olevalla pellolla ihan mahdollinen määrä – tuloksena olisi 50 grammaa eli kahvikupillinen neliömetrille", Nuutinen laskee.

"Jos arvioi, että kastelieroilla olisi vaikka 150 aktiivista päivää vuodessa, niin tuolla kannantiheydellä ulostetuotto olisi 75 tonnia hehtaarille vuodessa. Tämän lisäksi on sitten kaikkien muiden lierojen tuotto."

Kastelierojen kaivamien huokosten määrää voi havainnollistaa samaan tapaan.

"Jokioisilla kastelierojen käytävät näyttävät olevan metrin syvyisiä. Käytäviä on maassa aina merkittävästi enemmän kuin lieroja, ja esimerkin vuoksi niitä voisi ajatella 50 neliömetrille. Hehtaarilla olisi tämän mukaan pelkästään kastelierojen käytäviä 500 kilometriä."

Hollantilaisen 58 tutkimusta yhdistäneen meta-analyysin mukaan lierojen läsnäolo lisää satoa 25 prosenttia, maanpäällistä biomassaa 23 prosenttia ja maanpinnan alapuolista biomassaa 20 prosenttia.

"Tutkimuksen johtopäätös oli, että suurin vaikutus tulee liukoisen typen määrästä maassa. Lierot kiihdyttävät hajotustoimintaa, ja siten maassa on saatavilla enemmän liukoista typpeä."

Jos tutkimuksissa oli käytetty kemiallista typpilannoitusta, lierojen vaikutus ei hollantilaisten mukaan erottunut. Vaikutus tulee korostuneesti esiin, kun käytetään orgaanista lannoitusta tai orgaanisen ja kemiallisen lannoituksen yhdistelmää.

Lierot suosivat peltomailla keskikarkeita maalajeja, savilla ja karkeilla mailla ne viihtyvät huonommin.

Lierot muokkaavat ympäristöään itselleen sopivaksi ja muun muassa puskuroivat ympäristönsä happamuutta.

Kun esimerkiksi kasteliero on vuorannut käytävän seinät ulosteella, seinän pinta on jopa yhden pH-yksikön verran emäksisempi kuin käytävää ympäröivän maan happamuus.

Nuutinen kertoo ajatuksesta, jonka mukaan lierot eivät ole sopeutuneet kovinkaan hyvin elämään maassa, vaan maa on "sopeutunut" lieroihin.

"Lierot muistuttavat eräiltä tärkeiltä elintoiminnoiltaan enemmän makean veden pohjaeläimiä kuin maaeläimiä, ja lierojen alkuperä alkuperä onkin ilmeisesti makeitten vesien pohjassa. Ajatuksen mukaan lierot eivät pärjäisi maassa, jos ne eivät toimillaan muuttaisi sitä itselleen sopivammaksi."