Tämä asia pitäisi kertoa jo neuvolassa
Koliikki voi kestää kolme kuukautta, mutta tämä ajanjakso kestää vuosia. Miksi tästä ei varoiteta, Veera Rinne pohtii.
Pienen vauvan vanhemmille on luultavasti kerrottu vauva-ajan vaiheista, mutta miksei kukaan valmista siihen, mitä vanhemmuus paljon myöhemmin, kysyy Veera Rinne. Kuva: Sanne KatainenNuorempi tyttäristäni muutti juuri pois kotoa. Tämä oli jo toinen kerta, ja todennäköisesti lopullinen.
Haluaisin nyt jakaa teille jotain sellaista, mitä äitiysneuvolassa ei kerrota. Jotain sellaista, mikä pitäisi ehkä kertoa jo ehkäisyneuvolassa, että ihmiset voisivat tehdä paremmin informoituja ratkaisuja.
Neuvolassa, ainakin parikymmentä vuotta sitten, kerrottiin, että vauva-aika voi olla todella rankkaa. Vauvalla saattaa olla koliikki. Unettomia öitä. Sitten muutaman vuoden iässä sille tulee uhmaikä, joka raastaa vanhempien hermoja.
Aikuinen on jatkuvassa vaarassa vajota itsekin nelivuotiaan tasolle, ellei osaa kahdeksaa erilaista hermostoa rauhoittavaa hengitysharjoitusta ja muutamaa itämaista mielenhallintamantraa.
Sitten... ihan kuin joku olisi alkanut kirjoittaa opasta tuleville vanhemmille, mutta kirjasta olisivat loppuneet sivut kesken jo alkumetreillä. Koliikki, uhmaikä, sen pituinen se.
Koliikki, jos sellainen tulee, kestää kolmisen kuukautta. Ihan kauheaa, uskon, vaikka kokemusta ei olekaan.
Uhmaikä, tai useampi, kestää myös kuukausia. Ei mikään huviretki sekään. Aikuinen on jatkuvassa vaarassa vajota itsekin nelivuotiaan tasolle, ellei osaa kahdeksaa erilaista hermostoa rauhoittavaa hengitysharjoitusta ja muutamaa itämaista mielenhallintamantraa.
Mutta kun tämä ei jää tähän. Pikkulapsiaika sitoo vanhemman tiukasti lapseen, koska hänen fyysisistä tarpeistaan on pidettävä jatkuvasti huolta.
Voisi ajatella, että homma muuttuu vähemmän kuormittavaksi, kun jälkikasvu osaa ottaa itse vaatteensa kaapista ja iltapalansa jääkaapista.
Ei. Fyysisen läsnäolon tarve vähenee viimeistään teini-iässä, mutta samaan aikaan kun lapsi itsenäistyy, et voi enää valvoa ja hallita häntä jatkuvasti. Tässä kohtaa alkaa herätä kysymyksiä, joita eskarilaisen kanssa ei vielä tarvitse pohtia. Polttaako se tupakkaa?
Maailma on täynnä uhkia, oikeastikin, mutta teini-ikäisen lapsen vanhemman päässä uhkakuvia on todelliset uhat kerrottuna sadalla. Tai ehkä kymmenellä, jos mielikuvituksesi ei ole ylivilkas.
Alkaa ajanjakso, jolloin mietit onko lapsesi huonossa seurassa, huumeissa vai mopoautolla ojassa. Tarkistat sijainnin, tarkistat onko viimeisin viestisi nähty, tarkistat tilannehuoneesta lähialueen tieliikenneonnettomuudet.
Tarkistat kellon, sen piti olla kotona viisi minuuttia sitten. Kuvittelet, että jokainen pihaan ajava auto on poliisiauto, koska lapselle on varmasti sattunut jotain. Olet varma, että jokainen taivaalla lentävä helikopteri on mediheli, matkalla hakemaan juuri sinun lastasi.
Tämä ajanjakso ei kestä kolmea kuukautta. Se kestää vuosia. Miksi tästä ei varoiteta?
Ja miksi meidän annetaan ymmärtää, että vanhemmuus kestää 18 vuotta? Teknisesti ottaen ehkä, mutta huokaiseeko kukaan 18 vuoden kohdalla helpotuksesta?
Ja miksi meidän annetaan ymmärtää, että vanhemmuus kestää 18 vuotta? Teknisesti ottaen ehkä, mutta huokaiseeko kukaan 18 vuoden kohdalla helpotuksesta?
Se, että lapsi tulee täysi-ikäiseksi, tarkoittaa sitä, että hän voi saada ajokortin, auton ja laillisesti viinaa Alkosta. Se ei millään lailla vähennä tarvetta tarkistella Tilannehuonetta.
Pahinta, mitä voit tässä kohtaa itsellesi tehdä, on muistella omaa nuoruuttasi. Jos ajatuksesi alkaa ”tuossa iässähän minä...”, älä anna sen jatkua. Älä.
Sitten ne muuttavat pois kotoa. Niin on tarkoituskin, tämän kuuluu tapahtua. Tuskin kovin moni meistä haluaa asua ikuisesti saman katon alla jälkikasvunsa kanssa. On ihanaa tajuta, että on kasvattanut lapsensa siihen pisteeseen, että he voivat aloittaa itsenäisen, omannäköisensä elämän.
Jos joku kirjoittaisi tulevien vanhempien oppaaseen puuttuvatkin sivut, siellä olisi tässä kohtaa väliotsikko ”identiteettikriisi”.
Olet noin parikymmentä vuotta huolehtinut lastesi tarpeista: vaipoista, penaaleista, luistimista, hammaslääkäreistä, luokkaretken varainhankinnasta, rippijuhlista ja mopon kaasareista.
Siitä on muodostunut identiteetti. Et enää yksikertaisesti muista kuka olit ennen tuota kaikkea. Ja vaikka muistaisitkin, siitä ei olisi apua, koska kukaan ei pysy muuttumattomana noiden vuosien aikana. Et enää koskaan ole lapseton. Kuka olet?
Lapsi on aina sinun lapsesi, vaikka hän olisi 50-vuotias. Jos jotain rakastaa niin paljon kuin vanhempi rakastaa omaa lastaan, ei hänestä osaa olla vähän murehtimatta.
Loppuuko vanhemmuus murheineen sitten siihen, lapset muuttavat pois kotoa? Ei. Jos minulta kysytään, oletan, että se jatkuu ikuisesti.
Lapsi on aina sinun lapsesi, vaikka hän olisi 50-vuotias. Jos jotain rakastaa niin paljon kuin vanhempi rakastaa omaa lastaan, ei hänestä osaa olla vähän murehtimatta.
Tulevan vanhemman oppaan kokonaisuudessaan pitäisi olla noin tuhannen sivun mittainen. Haluaisin kuitenkin kirjoittaa sen viimeiseksi lauseeksi tämän: ”Kaikki on sen arvoista.”
Kirjoittaja on Ylöjärven Karhella asuva kirjailija ja hevosalan yrittäjä.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
