Oivalsin juoksukilpailuissa, miksi amerikkalaiset ovat niin hyviä urheilussa
Markku Jokisipilän tavoitteena on juosta tuhat kilometriä täyteen ennen joulua.
Markku Jokisipilä on osallistunut Yhdysvalloissa moniin juoksukilpailuihin. Kuvituskuva. Kuva: Jaana Kankaanpää13.12.202513:21
Vapaa-aikanani olen käynyt hölkkäilemässä ympäri Seattlea. Tavoitteenani on juosta 1 000 kilometriä täyteen, ennen kuin jouluna palaan Suomeen. Olen kohtuullisesti aikataulussa, tänään meni 800 kilometriä puhki.
Seattle on upea paikka lenkkeilyyn. Oma suosikkilenkkini on asunnoltani University Districtiltä suoraan etelään University Bridgen yli, sitten ylös Capitol Hillille 140 metrin korkeuteen alhaalla näkyvän Lake Unionin pinnasta.
Huipulta avautuvat upeat näkymät Downtown Seattleen, ikoniseen Space Needleen, 286-metriseen Columbia Centeriin, WB1200 -kaksoistorneihin ja ylipäätään koko urbaaniin keskustaan.
Osin kyseessä on pelkkä karnevaali, ihmiset juoksevat kalkkunoiksi pukeutuneina ja pääasiana on pitää hauskaa.
Seattlessa on kymmeniä tuhansia lenkkeilijöitä. Olen Turussa talvi-iltaisin usein juossut kolme kilometriä Suomen Joutsenelta Tuomiokirkolle niin, ettei vastaani ole tullut ketään. Täällä se on mahdotonta.
Kävin kerran puolenyön tienoissa juoksemassa Green Laken 4,5 kilometrin ympärysreitin taskulampun valossa, ja vastaani tuli kymmeniä ihmisiä.
Olen osallistunut myös kolmeen juoksukilpailuun. Syyskuussa oli University of Washingtonin lukukauden avajaisjuoksu, 10 kilometrin Dawg Dash, sitten kiitospäivänä torstaina Woodinvillen viiden kilometrin Turkey Trot eli kalkkunajuoksu. Se on amerikkalainen traditio, ensin kuntoillaan, sitten ylensyödään.
Osin kyseessä on pelkkä karnevaali, ihmiset juoksevat kalkkunoiksi pukeutuneina ja pääasiana on pitää hauskaa. Ajat kuitenkin otettiin.
Kävin kerran puolenyön tienoissa juoksemassa Green Laken 4,5 kilometrin ympärysreitin taskulampun valossa, ja vastaani tuli kymmeniä ihmisiä.
Kiitospäivän viikko huipentui sunnuntain Seattle Marathoniin, jossa saattoi juosta puolikkaan tai kokonaisen. Optimistina valitsin jälkimmäisen, mitä kaduin viimeistään 25 kilometrin jälkeen.
Maaliin kuitenkin pääsin ja reitti oli maisemiltaan upea. 53-vuotiaalle 95-kiloiselle 42 kilometriä on pitkä matka, joten olin tyytyväinen kolmen tunnin ja 36 minuutin aikaani.
Joka kerta olen lähtenyt matkaan mielestäni tavoitevauhtiani vain tajutakseni kilometrin jälkeen, että amerikkalaiset lähtevät todella lujaa. Alkuhurmoksen väistyttyä olen hidastanut reippaasti, kun noutaja on jo kolkutellut. Väkeä on tunkenut ohi oikealta ja vasemmalta.
Kestävyysurheilusta on sen verran kokemusta, että nykyisin pistän niin sanotun afterburnerin käyntiin vasta, kun varmasti uskon kestäväni maaliin saakka. Niinpä täkäläiset juoksut ovat olleet hauskoja, kun loppumatka on joka kerta ollut matkalle hyytyneiden jatkuvaa ohittelua.
On uskallettava mennä riskillä ja painettava alusta saakka veren maku suussa, vaikka se sitten kostautuisikin.
Maratonilla ohitin viimeisen 10 kilometrin aikana 133 ihmistä, huomattava osuus 2641:stä matkaan lähteneestä. Dawg Dashillä ja Turkey Trotillakin ohittelin kaksinumeroisesti. Mutta kun rupesin miettimään lähestymistapojen filosofisia eroja, oivalsin jotain syvempää siitä, miksi amerikkalaiset ovat urheilussa niin hyviä.
Jos haluaa huipputuloksen, ei voi lähteä pelailemaan varman päälle niin kuin minä tein. On uskallettava mennä riskillä ja painettava alusta saakka veren maku suussa, vaikka se sitten kostautuisikin.
Ilman tätä asennetta kovat tulokset jäävät tekemättä. Ehkä tämä on se juttu, mitä nykyinen Suomi kaipaisi laajemminkin, jäin pohtimaan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
