”Joskus olen miettinyt, että ehkä mullakin on jokin merkitys, kun olen yhä täällä. Anoreksian lisäksi sairastan vakavaa astmaa, jonka vuoksi olen meinannut monesti tukehtua”, Marjo Ojalammi sanoo. Kuva: Kari Salonen
Anoreksia oli koitua maatilalla kasvaneen Marjo Ojalammen kohtaloksi – mystinen hetki isoäidin kammarissa saattoi pelastaa kuolemalta
Maatilalla varttunut Marjo Ojalammi sairastui anoreksiaan 12-vuotiaana. Hänen mukaansa vanhemmat eivätkä lääkärit ymmärtäneet hänen hätähuutoaan.
Eteläpohjalaistaustainen Marjo Ojalammi käsittelee anoreksiaa ylisukupolvisena kokemuksena aikuisille ja nuorille suunnatussa romaanissaan Nälkäpeili. Kuva: Kari SalonenPeilistä katsoi kuolema. Se kuolema vain vielä hengitti.
Näin kuvaa Marjo Ojalammi sitä, mitä hän näki 12-vuotiaana isoäitinsä kammarissa peilissä.
Pienellä tytöllä oli yllään sinipunainen, löysä huppari. Valoisaa huonetta täyttivät isoisän veistämät huonekalut, tuoreet kukat tuoksuivat maljakoissa. Ei kuulunut ääntäkään, sillä vanhemmat olivat oletettavasti peltotöissä.
Sitten hiljaisuuden katkaisi sormien napsautus, jonka Ojalammi muistaa kuulleensa.
”En osaa vieläkään selittää, mistä se ääni tuli. Mutta katsoin peiliin ja näin edessäni todellisuuden. Näin Auschwitzin vangin, jolla oli roikkuvat vaatteet päällä”, Ojalammi muistelee.
Hän näki itsensä.
Kaikki oli tapahtunut vain muutamassa kuukaudessa. Kesällä Marjo Ojalampi oli lopettanut syömisen lähes kokonaan. Se oli helppoa, sillä vanhemmat eivät huomanneet mitään ollessaan pellolla ja navetassa.
Ojalammen perheellä oli Etelä-Pohjanmaan Jurvassa pienviljelystila, johon kuului kymmenisen hehtaaria peltoa, lehmiä ja nuorkarjaa, lampaita ja kalkkunoita.
Tytön ravinto koostui vain appelsiineista ja teestä, mutta omalle perheelleen hän loihti mielellään ruokia keittokirjojen avulla. Hän ei vain itse koskenut annoksiin.
Jokin selittämätön ääni päässä pakotti hänet myös pitkille juoksulenkeille hiekkateille.
Nälän tunnetta ei ollut. Se oli tyypillinen anoreksian alku, euforinen tila, jossa sairastunut ei tunne juuri väsymystäkään. Ahdistustakaan hän ei muista liioin tunteneen, vaikka sitä sairastunut usein kokee heti alussa.
Ojalammen mielestä maatilaympäristö oli kaksijakoinen paikka sairastua.
Ruoka oli monipuolista ja terveellistä. Perheen pöydässä usein höyrysivät äidin tekemät tuoreet perunat ja mehevät lihapullat. Kasvikset saatiin omasta maasta, jälkiruokana popsittiin viinimarjoja pensaista.
Enää Marjo Ojalammi ei koe tarvetta laihduttaa. Hän tuntee pikemminkin ahdistusta, jos joku mainitsee hänen laihtuneen. Kuva: Kari SalonenOjalammi näkee anoreksiansa yhdeksi syyksi pohjalaisen kulttuurin ja maatalouselämän.
”Naisen työtä aliarvostettiin. Mies oli se isä talossa, joka johtaa kaikkea ja on tuottava osapuoli, naisen osaa pidettiin vähempiarvoisena”, Ojalammi kertoo.
”Nykyään olen ymmärtänyt, että maatila on yritys, jossa kummatkin antavat oman panoksensa. Monesti nainen antaa vielä enemmän.”
Ojalammin talo oli jurvalaisen kylän ensimmäisiä, johon hankittiin televisio. 1970-luvulla siellä alkoivat pyöriä missikilpailut.
Niitä Ojalammin isä katseli mielellään.
”Isä arvosteli missikisojen naisia kuin hevosia. Ymmärsin jo lapsena, että se oli alentavaa enkä voinut ymmärtää sitä. Jo siihen aikaan naisihanteet olivat tiukat.”
”Koin, etten tule hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena, kuin olen.”
Kun Marjo Ojalammi näki 12-vuotiaana peilistä riutuneen kehonsa, hän käveli navettaan äitinsä luokse. Hän kysyi äidiltään, mitä voisi syödä ja äiti neuvoi, mitä jääkaapissa on.
Keittiön pöydän ääressä pieni tyttö tarttui haarukkaan ja alkoi jälleen syödä.
Paraneminen oli täysin lapsen vastuulla, sillä Ojalammin mukaan häntä pidettiin itsenäisenä ja viisaana lapsena. Sellaiset ihmiset sairastuvatkin syömishäiriöön: vastuuntuntoiset, täydellisyyteen pyrkivät.
Äiti kyllä vei lapsensa kunnanlääkärille kesän lopussa.
”Muistan, kun lääkäri sanoi, että liian laiha tämä Marjo-tyttö on. Hän määräsi siihen ruokahalua lisäävää mikstuuraa. Oikeasti tein kuolemaa, minut olisi pitänyt laittaa sairaalahoitoon”, Ojalammi toteaa.
Myöhemmin äiti vei tyttärensä Vaasaan yksityiselle psykiatrille tai psykologille.
”Ammattilainen keskusteli kanssani pitkään. Sitten hän totesi, että eihän tätä tyttöä mikään vaivaa. Teillä on ihan terve lapsi.”
Syömishäiriötä ei tunnistettu. Ojalammen mielestä kyse oli myös siitä, että syömishäiriötä ja mielensairauksia hävettiin 1970-luvulla vielä erityisen paljon.
”Syömishäiriöni vaiettiin pois.”
Anoreksian jälkeen Ojalammi tuli uskoon. ”Usko on niin tervehdyttävä voima.” Kuva: Kari SalonenKun paino normalisoitui, Ojalammi alkoi tuntea ahdistavaa tunnetta kurkussaan. Hän tuupertui kodin lattialle.
Ojalammen pyörtymisiä tutkittiin sairaalassa, lääkärit epäilivät epilepsiaa. Todellinen syy oli paniikkihäiriö.
”Sairaalassa ei ymmärretty, että olen toipuva anorektikko. Lääkärit tutkivat vain fyysisiä sairauksia, kuten epilepsiaa, mutta sitä ei todettu.”
Samaan aikaan hänen ihonsa pinnasta mureni hilsettä, ja hiukset tarttuivat tuppoina harjaan.
Myös nukahtamisongelmat vaivasivat, minkä vuoksi Ojalammi suoriutui koulusta aiempaa huonommin.
”Yleensä anoreksiaan kuollaan, mutta vielä parantumiseenkin voi kuolla. Syömishäiriö on psykiatrisista sairauksista tappavin, on riski menehtyä itsemurhan tai sydänperäisen äkkikuoleman seurauksena.”
Marjo Ojalammi
Kirjailija, kuvittaja ja ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti omassa yrityksessään.
Autofiktiivinen romaani Nälkäpeili kuvaa maatilalla asuvan tytön anoreksiasta toipumisen 1970-luvulla. Teos ilmestyi marraskuussa 2023. Autofiktiossa yhdistyy omakohtainen kokemus ja fiktio.
Syntynyt vuonna 1962 Etelä-Pohjanmaalla Kurikan Jurvassa, jossa hänellä on nykyisin kakkoskoti.
Koulutukseltaan teologian maisteri.
Harrastaa puutarhanhoitoa, lukemista, lenkkeilyä ja maalaamista.
Asuu Keravalla aviomiehensä kanssa. Perheeseen kuuluu myös yksi aikuinen lapsi ja kaksi lapsenlasta.
Motto: Uskalla kirjoittaa kohti häpeää, vaikka se tuntuu vaikealta.
Syömishäiriöön sairastumisen Ojalammi ymmärsi vasta aikuisena, kun hän luki lehdestä Prinsessa Dianasta. Diana sairasti bulimiaa eli ahmimishäiriötä.
Ojalammi näkee yhden syyn sairastumiseensa haavoittuneessa isä–tytär-suhteessa, mutta hän ei halua avata sitä enempää.
Kotona halaukset ja kehut olivat joka tapauksessa harvassa. Häpeä oli lähtemätön tahra Ojalammen identiteetissä, jotain pimeää vaelteli kodin seinillä.
”Syömishäiriöni viesti oli tulla näkymättömäksi ja olemattomaksi. Se oli hidas itsemurha. Koin, etten tule hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena, kuin olen.”
Sairastumistaan ja paniikkihäiriötä Ojalammi ei ole käsitellyt terapiassa, vaikka hän myöntää, että se olisi ollut tärkeää.
Menneisyyttään Ojalammi on ymmärtänyt lukemalla psykologista ja hengellistä kirjallisuutta. Anoreksian jälkeen hän tuli myös uskoon ja löysi kotinsa helluntaiseurakunnasta.
”Mulla oli tosi ankara jumalakuva, mikä johtui isä-suhteestani. Kun otin Jeesuksen vastaan, niin se peilasi mulle äitiä.”
”Usko on ollut todella tervehdyttävä voima. Tajusin, ettei mun tarvitse roikkua Jumalassa vaan hän pitää kyllä musta huolen.”
Nykyään hän on löytänyt kotinsa evankelis-luterilaisesta seurakunnasta, vaikka myöntääkin helluntailaisuuden kulkevan yhä sydämessä.
”Syömishäiriöni vaiettiin pois.”
Marjo Ojalampi kuvaa syömisensä olevan täysin normaalia. Hän söi lounasta kotonaan Keravalla tammikuisena aamupäivänä. Kuva: Kari SalonenMarjo Ojalampi ottaa kulauksen appelsiinimehua keittiön pöytänsä ääressä. Ikkunalla on enkeliveistoksia ja kynttelikkö.
Seinällä on samantyylinen peili kuin hänen isoäitinsä kammarissa. Oman peilinsä ylänurkkaan hän on pujottanut vaaleanpunaisia tekokukkia.
Anoreksiasta on aikaa 50 vuotta, ja Ojalammi kokee toipuneensa siitä täysin.
Hän katsahtaa peiliin ja pohtii sitä, miksi juuri peiliin katsominen sai hänet näkemään itsensä sairaalloisen alipainoisena. Yleensä nimittäin syömishäiriöiseltä puuttuu sairaudentunto.
”Kun katsoin isoäidin peiliäni lapsena, löysin yhteyden naiseuden voimaani. Tuli oikeus olla olemassa ja näkyvä”, hän uskoo.
Ojalammi kokee, että peilin kautta hän sai yhteyden mammaan eli isän äitiin: häneen jonka syliin oli aina tervetullut ja joka silitti hiuksia ja sanoi, ettei ole hätää.
Hän tietää, että myös suvun naisilla on ollut haasteita elämässään, ja jotkut heistä ovat kokeneet syömishäiriöitä.
Ojalammen mukaan aina puhutaan sukupolvien taakasta. Mutta toinen puoli on se, miten paljon sukupolvesta toiseen siirtyy voimaa. Siitä peili oli todiste.
Tämä juttu on osa Maaseudun Tulevaisuuden Tilaajan toive- sarjaa, jossa käsitellään lukijoille merkityksellisiä aiheita.
Marjo Ojalammi toivoo, että hänen kirjansa kautta lukija voi samastua tarinaan. ”Se mitä lapsena on tapahtunut, ei saa määrittää sinua”, hän sanoo. Kuva: Kari SalonenArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
