Jääkiekkomenestyksen tienraivaaja

Uraan ja meriitteihin nähden Pekka Rautakallio on ollut yllättävän vähä-ääninen suomalaisessa jääkiekossa. Kuva: Hannu Lindroos

Pekka Rautakallio aloitti jääkiekkouransa maalivahtina Porissa syksyllä 1960. Pian hän siirtyi puolustajaksi, millä paikalla pelaavana kiekkoilijana hänet myöhemmin laajasti tunnettiin.

Syy maalivahdin pestiin oli yksinkertainen. Rautakallio halusi pelaamaan, eikä muita paikkoja ollut tarjolla.

”Porissa oli silloin yksi urheilukeskus, jossa pelattiin kahdessa kaukalossa. Kysyin ensin Porin Karhuilta, pääseekö pelaamaan. He sanoivat, että joukkue on täysi, ensi vuonna. Toisessa kaukalossa pelasi RU-38 ja siellä sanottiin kyllä, mutta maalivahdiksi. Sanoin, että kaikki käy, kunhan pääsen pelaamaan”, mies muistelee.

Siitä se ura sitten alkoi ja kesti vuosikymmeniä. Lapsesta vuoteen 1989 kestäneen pelaajauran jälkeen Rautakallio toimi vielä noin kaksi vuosikymmentä valmentajana. Maaotteluita kertyi 165 ja MM-kisoja seitsemät. Hän oli aikakautensa parhaita pelaajia ja takoi pisteitä kuin parempikin hyökkääjä.

Uraan ja meriitteihin nähden Rautakallio on ollut yllättävän vähä-ääninen suomalaisessa jääkiekossa. Muistelmien kirjoittamistakin hän harkitsi vuoden verran.

Valmennusaikoina Rautakalliolla oli vaimon kanssa viinejä maahantuova yritys. Siinä riitti työtä valmennuksen jälkeen, eikä hänellä ollut pyrkyä julkisuuteen.

Mutta nyt muistelmat on kirjoitettu ja Rautakallio on äänessä. Hänen peliuransa osui kiinnostavaan suomalaisen jääkiekon nykymenestyksen rakennusvaiheeseen, jolloin pelaajat olivat amatöörejä ja maaotteluissa vastassa oli Neuvostoliiton maajoukkue punakone.

”Punakonetta vastaan oli toivotonta pelata. Niiden pelikäsitys, pelinopeus ja tilannevoima olivat ihan omalla tasolla.”

Silloin Suomi opetteli, miten pärjätä paremmilleen. Nyt tilanne on kääntynyt, muut yrittävät opetella, miten Suomi voitetaan.

Rautakallio oli yksi menestyksen tienraivaajista. Hän ylsi ensimmäisenä suomalaisena NHL:n tähdistöotteluun vuonna 1982.

Pekka ”Rocky” Rautakallio sai lempinimensä Amerikassa koska sukunimen lausuminen oli vaikeaa. Rautakallio selitti, että nimessä ovat sanat iron ja rock ja siitä tuli Rocky. Kuva: Jarkko Sirkiä

Rautakallion nuoruudessa NHL oli haaveena aivan kuten nykyisinkin. Matka oli pitkä, sillä jääkiekon vaatimat taidot piti opetella itse. Minkäänlaista henkilökohtaista ohjausta juniorivuosina ei ollut, eikä oikeastaan harjoitteluakaan.

”Kaikki oli oma-aloitteista, sillä ei ollut ketään, joka olisi kertonut. Kehitys alkoi, kun päästiin isojen poikien peleihin mukaan. Sen lisäksi harjoiteltiin ampumista lumihankeen ja harjoiteltiin mailan käsittelyä.”

Edes Pohjois-Amerikassa ei ollut henkilökohtaista valmennusta. Kaikki perustui siihen, että pelaajat olivat valmiita tullessaan.

Toki Amerikassa oppi paljon. Esimerkiksi reissullaan NHL:n kilpailijaliiga WHA-sarjaan vuosina 1975–1977 hän joutui todelliseen luistelukouluun.

”Euroopassa luisteltiin kiertoharjoituksia, joissa ammuttiin ja syöteltiin. Siellä luisteltiin suoraan päädystä päätyyn. Jos meni pelireissulla huonosti, niin aamulla tultiin jäälle ja luisteltiin tunti. Ei me edes nähty kiekkoa.”

NHL avautui Rautakalliolle vuonna 1979. Joukkue oli Flames, mutta kaupunki Yhdysvaltojen syvän etelän Atlanta.

”Valmentaja sanoi, että jos te häviätte, joukkue myydään Calgaryyn. Hävittiin ensimmäisellä pudotuspelikierroksella New York Rangersille.”

Seuraava kausi alkoikin Calgaryssä, jossa NHL-joukkuetta ei aiemmin ollut ollut.

Rautakalliot muuttivat Calgaryyn poikien koulun vuoksi pari kuukautta ennen harjoituskauden alkua. He luulivat saavansa olla rauhassa.

”Astuin kauppakeskuksen lasiovista sisään ja iäkkäämpi rouva tuli kysymään, ’Mr Rautakallio, saanko lapsenlapselleni nimikirjoituksen’. Ihmeteltiin, miten tämä voi olla mahdollista.”

Pian selvisi, että kaupungin media oli koko kesän rummuttanut uutta joukkuetta. Huomio nosti vaatimustasoa. Atlantassa ei yleisön suunnalta tullut painetta lainkaan. Nyt kanadalaiset tiesivät täsmälleen, mitä kentällä pitää tehdä.

”Ainoa, mistä ne Atlantassa innostui, oli tappelut. Ei ne pelistä tai maaleista innostuneet. Toiminnan luonne muuttui täysin, sillä vaatimustaso ja pelaamisen taso nousivat. Se auttoi meitä ja pelattiin pirun hyvin. Jäätiin yhden voiton päähän finaaleista.”

Peli NHL:ssä oli hyvin erilaista kuin nykyisin. Oikeastaan oli kahdenlaista eri peliä yhtä aikaa. Taitavat ja vähemmän taitavat olivat erikseen.

”Taitopelaajat osasivat lukea peliä, ja heillä oli taitavat kädet. He tiesivät, mitä kiekolla tehdään. Kyllä niitä taitavia oli paljon, yli puolet. Sitten on toinen puoli, jotka vetivät omaa kaistaa ylös ja alas.”

Calgaryssä oli yksi kaveri, jolle ei syötetty keskialueella.

”Mutta kun päästiin hyökkäysalueelle, tiesin, että se kaveri on maalilla. Siellä hän oli tarpeeksi taitava ohjaamaan kiekkoja ja teki pisteitä.”

Toista kaveria Rautakallio seurasi harjoitusten jälkeen.

”Hän oli tappeluosaston pelaaja ja yritti kuskata kiekon toiseen päätyyn, mutta ei onnistunut, vaan hukkasi kiekon.”

Väkivalta oli läsnä kaiken aikaa. Tosin taitopelaajat olivat pääosin sen ulkopuolella.

”Kundit sanoivat, että kukaan ei tule koskemaan sinuun. Jos joku tulee, he hoitavat. Kun siirryttiin Calgaryyn, Flames oli silloin tappelupuolella kovin ja hulluin jengi.”

Toki Rautakalliokin sai osansa. Esimerkiksi eräs pelaaja siirtyi joukkueeseen Los Angelesista ja pelasi Rautakallion pakkiparina. Alkulämmittelyssä oli tapana, että puolustajat yrittivät harhautella toisiaan ja kerran Rautakallio laittoi kiekon pakkiparin jalkojen välistä ja pyörähti toista kautta ohi.

Peli sattui olemaan kaverin entistä joukkuetta Los Angelesia vastaan.

”Saman tien kun siitä käännyin, sain poikittaisen suoraan otsaan. Alkulämmittely vedettiin ilman kypärää ja totta kai kun veri valui, lähdin suoraan koppiin.”

Lääkäri laittoi otsaan seitsemän tikkiä.

”Kyseinen kaveri tuli siihen ja sanoi, että on todella pahoillaan. Mutta kun ne entisen joukkueen kaverit näkivät ja rupesivat nauramaan, niin hänellä meni yli ja se nyt vaan kävi tällä tavalla”, Rautakallio muistelee.

Kuva: Jarkko Sirkiä

1980-luvun alussa edes NHL:ssä ei päässyt koville palkoille. Vain seurojen omistajat rikastuivat.

Rautakallio tosin oli ison tilin äärellä, kun Flames tarjosi hänelle hyvän kauden jälkeen jatkosopimusta vuonna 1982. Hän valitsi perheen edun ja palasi Suomeen.

Paluu oli oikea päätös, eikä mitään tarvinnut enää näyttää kenellekään.

”Olin näyttänyt itselleni ja muille, että olen yksi NHL:n parhaista puolustajista.”

Päätös tarkoitti työn tekemistä pelaamisen ohessa.

”Yritän nykyään nuorille sanoa, että kiekkoilijan elämä on vain yksi neljännes koko elämästä. Elä tässä päivässä ja tee se täysillä, mutta älä anna sen hämätä, että et näkisi pidemmälle”, Rautakallio kertoo nuorille kiekkoammattilaisuutta tavoitteleville.