Lempeä Toivo-puudeli on puutarhamyymälän sielu ‒ sen herättämä koirakuume ei ole aina päättynyt hyvin

Toivo päivystää valtaistuimellaan Saarelman puutarhan myymälässä. Kuva: Satu Lehtonen

Melkein jokaisen Saarelman puutarhan myymälään tulevan katse hakeutuu ensin myyntitiskin vieressä olevaan vanhaan nojatuoliin, vasta sitten tiskin takana päivystävään Pia tai Tommi Långströmiin.

Valtaistuinmaisessa nojatuolissa päivystää puutarhapuudeli Toivo, myymälän pieni pörröinen sielu. Se ottaa tyynen tyytyväisenä vastaan asiakkaiden rapsutukset, vaikka tulisi herätetyksi sikeästä unesta – ja unta 14-vuotiaan koiran elämään kuuluu jo aika paljon.

Virkeinä hetkinään Toivo hypähtää tuolista tervehtimään asiakkaita. Rapsutukset suvaitaan, mutta syliin vanhaa herraa ei pidä nostaa. Jokuhan voisi kantaa hänet pois! Pia-emännän luota ei voi irrota hetkeksikään – eikä emäntä koiransa luota.

Vanhemmiten Toivon eroahdistus on kasvanut, Pia Långström kertoo. Siksi se saa olla mukana aina ja kaikkialla. Se esimerkiksi osallistuu joulukorien ja kesäkukkien istutukseen kaivamalla puutarhan pöytien alle valtavia, itsensä syvyisiä ja metrien laajuisia kuoppia. Kun hiekka valuu takaisin tekeillä olevaan kuoppaan, Toivo komentaa sitä murisemalla.

Ihmisille koira ei uhittele, eikä se ole ikinä ollut aggressiivinen. Siksi Toivo onkin syypää monen asiakkaan koirakuumeeseen, sisään poikennut asiakas kertoo.

Se kuume ei aina ole päättynyt hyvin. Osa puudeleista kun on ärhäköitä räksyttäjiä eikä ollenkaan sellaisia charmantteja, lempeitä herrasmiehiä kuin Toivo.

Kun Toivo menetti kuulonsa, Fanni jatkoi temppujen opettamista viittoen. Kuva: Satu Lehtonen

Rodultaan Toivo on toy-villakoira, Kuopiosta kotoisin.

Nuorempana se oli haka varsinkin agilityssä. Koiran herkkä luonne tosin nousi esille sielläkin. Kun Toivo kerran hyppäsi renkaan vierestä eikä läpi, Pia murahti pettyneenä.

Se riitti Toivolle. Se kiisi kentän toiseen reunaan, sukelsi putkeen ja katseli sieltä äärimmäisen loukkaantuneena. ”Minähän tein parhaani, ja sitten minua kohdellaan näin!”

Sen jälkeen Toivo ei enää suostunut suoritukseen emäntänsä kanssa. Pian tytär Fanni sen sijaan kelpasi ohjaajaksi, ja häneltä suvaittiin tiukatkin kommentit.

Kolmivuotiaan Fannin ja pikkuisen Toivon yhteiset kisat on tallennettu äidin tärkeimpien kuvamuistojen joukkoon. Nyt Fanni on 12 ja viettää edelleen paljon aikaa koiran kanssa.

Toivo ei enää kuule mutta nauttii edelleen erilaisten temppujen suorittamisesta. Fanni käyttää käsimerkkejä, ja Toivo näyttää innoissaan, miten annetaan tassua, istutaan, kieritään, ryömitään, heitetään yläfemma ja soitetaan kelloa.

Toivo on aikanaan käynyt myös metsällä, ajanut kaikkea hiirestä hirveen. Hiiren se listii vieläkin, vaikka hampaita on jäljellä viisi.

Kun Toivon kuulo hävisi, sen hajuaisti tarkentui entisestään, Pia kertoo. Siitä saadaan todiste saman tien: ovella piipahtaa asiakas, josta Toivo haistaa heti, että mukana on koira. Sille pitää sanoa kova sana.

Toivo on hyvin reviiritietoinen, emäntä kertoo. Muista koirista se ei juuri pidä, paitsi omanrotuisistaan.

Kerran agilitykentällä Toivo yhtäkkiä havaitsi toisen villakoiran ihan kentän toisella laidalla. Sadat muut koirat siinä välimaastossa eivät kiinnostaneet sitä lainkaan, mutta rotukaverin se huomasi heti.

Rapsuttaa saa, mutta vieraiden syliin Toivo ei halua.  Kuva: Satu Lehtonen

Toivolle järjestetään joka vuosi synttärit kakkukahveineen. Lahjojakin se saa, Fannilta ainakin.

Toivo onkin hulluna lahjoihin. Jouluna se haluaisi repiä auki toistenkin paketit.

Ajan ratas raksuttaa, ja Toivon emäntä pelkää jo päivää, jolloin koiraa ei enää ole. ”Silloin en kyllä pysty tulemaan myymälään. Jokainen asiakas kysyy, missä Toivo on, enkä pystyisi vastaamaan”, Pia sanoo vedet silmissä.

”Minä haluan uskoa, että Toivo on supermies, joka ei kuole ikinä”, Fanni sanoo hellästi.