Kaikki tietävät Punkaharjun, mutta Suomi on täynnä näitä jääkauden aikaisia muodostelmia – katso vinkit upeisiin kohteisiin

Kapea Kyynäränharju kulkee kevyesti mutkitellen koko Liesjärven halki. Harjua pitkin kulkevat Liesjärven kansallispuiston retkeilyreitit.  Kuva: Tuomo Kesäläinen

Sykähdyttävän kaunis polku mutkittelee mäntyjen lomassa, harjun ikiaikaisia muotoja myötäillen. Petäjien punahehkuisten poskien takana loistaa loppukesän lempeän auringon kultaama veden peilipinta.

Korkea ja kapea harjanne työntyy järveen kilometrien mittaisena, luonnon muovaamana pengertienä. Vain kymmenien metrien levyinen, mutta useiden metrien korkuinen hiekkavalli tarjoaa aitiopaikan lumoavaan järvimaisemaan.

Kimaltelevien järvenselkien halki kiemurtelevat harjut, pitkälle vesistöihin työntyvät harjuniemet, hiekkarantojen kirjomat, saarimaiset harjuselänteet ja Lapin puuttomia erämaita halkovat, kymmenien kilometrien mittaiset hiekka- ja soravallit, ovat tärkeä ja iso osa suomalaista luonnonmaisemaa.

Harjuniemet kapenevat kapenemistaan, kunnes katoavat järven aaltoihin. Haikankärki, Saarijärvi. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Monin paikoin harjut ovat niin hallitseva osa maisemaa ja maanpinnanmuotoja, että niitä voidaan järvien lailla pitää hyvin merkittävä osana maamme maisemallista identiteettiä – Suomi on tuhansien harjujen maa.

Harjut ovat muistoja viimeisen jääkauden myllerryksestä. Geologisen määritelmän mukaan harju on jäätikön sulamisvesivirtojen muodostama kapea, pitkä ja mutkitteleva kerrostuma, joka muodostaa pitkittäisen selänteen. Muodostuma noudattaa yleensä jäätikön viimeisintä virtaussuuntaa.

Suuri osa harjuista on syntynyt mannerjään pohjalla virranneen jäätikköjoen synnyttämään sulamisvesitunneliin. Harjujen ydinosa muodostuu kivisestä sorasta, kivistä ja lohkareista sekä sitä peittävästä hiekkakerroksesta. Voimakkaiden sulamisvirtojen ansiosta harjujen aines on hyvin lajittunutta ja puhtaaksi huuhtoutunutta soraa ja hiekkaa.

Tästä syystä Suomen harjut ovat olleet massiivisen soranoton lähteenä, mikä on muuttanut monien harjualueiden maisemia peruttamattomasti. Soranottoa on rajoitettu lailla 1970-luvulta lähtien ja nykyisin monia harjuja turvaa suojelualue.

Maa-aineksen huuhtoutuneisuuden lisäksi harjun tyypillinen tunnusmerkki on ympäristöään ylemmäksi kohoava kumpumainen muoto.

Harjun tunnusmerkkejä ovat maa-aineksen huuhtoutuneisuus sekä ympäristöään ylemmäksi kohonnut kumpumainen muoto. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Tyypillisesti harjut ovat korkeudeltaan noin 20–40 metriä ja leveydeltään 30–150 metriä. Kookkaimpien harjujen laet kohoavat jopa yli 80 metriä ympäristöään korkeammalle. Ennätyslukemiin nousee esimerkiksi Tampereen Pyynikinharju, joka kohoaa jopa 85 metriä viereisen Pyhäjärven ja 160 metriä merenpinnan yläpuolelle.

Monesti harjut esiintyvät peräkkäisinä ryhminä, joita kutsutaan harjujaksoiksi. Harjujaksot voivat olla kymmenien, jopa satojen kilometrien mittaisia muodostumia.

Tunnetuimmista ja näyttävimmistä harjuista on muodostunut suosittuja ja kansainvälisesti tunnettuja matkakohteita. Sellainen on kansallismaisema-statuksenkin saanut Savonlinnan Punkaharju, jonka useiden kilometrin pituiset hiekkalonkerot kiemurtelevat läpi Puruveden laajojen selkien.

Punkaharju erottaa toisistaan kaksi suurta Saimaan allasta, Puruveden ja Pihlajaveden. Punkaharjun ainutlaatuisiin harjumaisemiin voi tutusta helposti alueella kulkevilla patikointipoluilla, maisematiellä tai vesiltä käsin meloen tai maisemaristeilylle osallistuen.

Punkaharjun korkein kohta on 25 metriä viereisen Puruveden pinnan yläpuolella. Paikkaa kutsutaan Runebergin kummuksi. Suomen kansallisrunoilija J. L. Runebergin tiedetään vierailleen harjualueella kahdesti kesäkuussa 1838 – lieneekö maisemat kirvoittaneet kirjailijan mielestä jokusen runonsäkeenkin?

Punkaharju lukeutuu Suomen vanhimpiin matkakohteisiin ja on yksi 27 kansallismaisemastamme. Keisari Aleksanteri I antoi jo vuonna 1803 määräyksen säästää harjumetsät hakkaamiselta, ja nykyään alue edustaa harjuluontoa kauneimmillaan. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Harjumaisemien monimuotoisuus on kiehtova yhdistelmä korkeiden harjujen lakialueita, silmän kantamattomiin jatkuvia mäntykankaita, paahteiset aavikot mieleen tuovia hietikoita sekä harjukumpujen juurella syvyyksiin sukeltavia harjukuoppia eli suppia

Supat syntyivät harjun muodostumisen jälkeen, kun harjuaineksen sisään jääneet jäälohkareet sulivat jättäen jälkeensä syviä painaumia. Syvälle harjun uumeniin sukeltavat harjukuopat tekevät paikoin maisemista vaihtelevaa kuoppien, mäkien sekä niiden välisten harjanteiden kirjomaa mosaiikkia.

Suomen suurimpia jääkauden jälkeensä jättämiä reunamuodostumia kutsutaan Salpausseliksi ja ne ovat maailmalla maamme kuuluisimmat geologiset muodostumat. Salpausselistä puhutaan usein harjuina, mutta samankaltaisuuksista huolimatta harjujen ja reunamuodostumien välillä on niiden syntytapaan liittyviä eroja.

Salpausselät muodostuivat mannerjäätikön reunaan viimeisimmän jääkauden sulamisvaiheessa, kun jäätikön vetäytyminen pysähtyi noin 12 000 vuotta sitten. Maa-ainesta kertyi jäätikön reunan eteen suuriksi kasoiksi, joiden koko vaihtelee Salpausselkien eri kohdissa.

Salpausselät muodostavat kolme rinnakkaista selännejaksoa. Ensimmäisen ja toisen Salpausselän pituudet ovat yli 500 kilometriä ja kolmannen lähes 200 kilometriä. Salpausselät ovat edustavimmillaan Lahden seudulla.

Harjut hallitsevat Hossan kansallispuiston maisemia. Huosiharju, Suomussalmi. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Harjut ovat olleet tärkeä osa ihmisten elämää jo niistä päivistä alkaen, kun ensimmäiset asukkaat asettuivat jääkauden alta paljastuneelle maankamaralle.

Harjujen lämpimät hiekkarinteet tarjosivat kivikauden ihmiselle miellyttävän alustan asuinpaikalle. Helppokulkuiset kangasmetsät ja harjujen laet olivat tärkeitä kulkuväyliä halki vesistöjen ja poikki metsämaiden.

Helppokulkuista maastoa hyödynsivät myös eläimet, mikä ei jäänyt muinaisilta metsästäjiltä huomaamatta. Harjuja hyödynnettiin saalistuksessa ja niitä myötäileville eläinten kulkureiteille muodostui laajoja pyyntikuoppien verkostoja.

Kapeat harjut ja niemet oli helppo katkaista aidoilla, joihin jätettyjen kulkuaukkojen takana eläintä odotti itse pyyntikuoppa tai pyyntikuoppien verkosto. Pyyntikuopat olivat soikeita, muutaman metrin syvyisiä kuoppia, joiden seinämiä saatettiin tukea puurakenteilla ja pohjalle pystyttää teräviä seipäitä.

Lapin harjuilla muinaiset pyyntikuopat ovat hyvin yleinen muinaisjäännöstyyppi, mikä kertoo pyyntimenetelmän laajasta käytöstä. On mahdollista, että osa kalliomaalausten venekuviksi tulkituista kuviosta kuvaavatkin tätä muinaista ja tehokasta pyyntimuotoa.

Monet retkeilyreitit myötäilevät harjujen lakia ja rinteitä. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Harjujen jyrkkiä rinteitä ja suojaisia lakia on käytetty myös vihollisilta suojautumiseen.

Maamme suurin ja tunnetuin muinaislinna, Valkeakosken Rapolan linnavuori, varustettiin jo viikinkiajalla. Rapolanharjun hiekkaisille kukkuloille ja rinteille rakentunut puolustuslinna muodostui harjun lakea kiertävästä, noin kilometrin ­pituisesta puuvarustuksesta.

Linnavuori on osa Vanajaveden varrella sijaitsevien muinaislinnojen ketjua, johon kuuluu muun muassa samaan harjuun, järven toiselle rannalle rakennettu Tenholan linnavuori.

Myöhemmin monet vakiintuneista poluista, kulkureiteistä, kirkkoteistä ja tielinjoista myötäsivät harjujen luontaisia muotoja. Monien harjujen päällä kulkee jopa esihistorialliselta ajalta periytyviä kulkureittejä ja muinaisteitä.

Nykyään esimerkiksi monet retkeilyreitit, siellä missä se suinkin on mahdollista, myötäilevät harjujen lakia ja rinteitä.

Vesistön ympäröimät, hiekkarantaiset harjuniemet ovat miellyttävää retkeilymaastoa. Tiilikkajärven kansallispuisto, Rautavaara. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Kauneimmillaan harjupolut ovat jopa kymmeniä metrejä muuta ympäristöä korkeammalle kohoavien, terävähuippuisten harjumuodostumien päällä kulkevia reittejä. Harjumaastot ovat usein selkeää ja tasaista kangasmetsää, jossa on ilo patikoida ja jossa näkee kauas.

Harjujen kuivat kangasmaat ovat myös mitä mainioimpia leiriytymispaikkoja ja kuivana pysyvällä hiekkapohjalla on ilo majoittua. Harjuluonto on herkkää kulutukselle ja siksi harjualueilla on syytä pysyä merkityillä reiteillä ja taukopaikoilla.

Vaikka harjumaisemat ovat pääosin helppokulkuista maastoa, tekevät korkeiden harjujen ylitykset, niiden päälle nousu tai paikoin syviin harjukuoppiin sukeltavat osuudet niistä toisinaan melko raskaita.

Paikoin jopa kuivat hiekkaerämaat mieleen tuovilla harjuretkillä tervetulleen virkistyksen tarjoavat monien harjujen juurella tai rinteillä pulppuavat raikkaat lähteet, suppakuoppien pienet lammet ja järven rantaan laskeutuvien harjurinteiden upeat hiekkarannat.