
Tämä rakkaus on ikuista: 89-vuotias entinen karjanhoitaja palasi vielä kerran navettaan – ”Lehmä on viisaampi kuin yksikään ihminen”
Jos ihmiselle muodostuu ainutlaatuinen suhde lehmiin, sitä suhdetta eivät muuta vuodet eivät vuosikymmenet. Tämä rakkaus on ikuista.Kalkkinen
Anja ”Mimmu” Kotkavalkamalla riitti yhä edelleen tarinoitavaa lehmien kanssa, vaikka vuosista karjanhoitajana on jo vierähtänyt muutamakin vuosikymmen. Kuva: Juha Tanhua”Missäs se Leevi sitte on, minä en niin kyllä siitä nimestä tykkää?”, kyselee Anja, kaikkien ennemminkin Mimmuna tuntema, Kotkavalkama ensitöikseen talon isäntäparilta saapuessaan Yli-Tommolan maitotilalle Asikkalan Kalkkisiin.
Leevi löytyy kyllä ja se vielä myöhemmin kohdataan, mutta sitä ennen on pari muuta asiaa hoideltavana.
Esimerkiksi se, miten 89-vuotiaan Mimmun rollaattori saadaan kulkemaan navetan käytävillä, ja miten tytär Satu Lievosen äidilleen järjestämä yllätyskäynti ylipäänsä sujuu.
Ja aika nopeastihan kävi selväksi, että kyllä tämä luonnistuu.
Oli ensinnäkin alunpitäen onni, että isäntäväki Tiia Tuhkanen-Kaila ja Hannu Kaila vastasi myönteisesti Lievosen facebookissa etsimään mahdollisen vierailutilan hakuun.
Ja kun navettakissa Nalli saapui ensitöikseen tervehtimään hyväksyen vierasta oli jo kutakuinkin selvää, että päivä onnistuu. Pitkän linjan karjanhoitaja Anja Kotkavalkama oli jälleen rakkaiden ja syvästi tuttujen lehmien luona.
Navettakissa Nalli oli kärkipäässä tervehtimässä Anja Kotkavalkamaa Yli-Tommolan tilan pihamaalla. Kuva: Juha TanhuaHuolimatta siis siitä, että vuodet karjanhoitajana jäivät tarinamme päätähdellä taakse jo runsaat viitisenkymmentä vuotta sitten, niin hänellä on edelleen lehmiin suhde, jota maallikkona voi katsella vain ihaillen.
”Voi teitäkin pikkusia, minkäs nimisiä te sitten olette”, juttelee Kotkavalkama uteliaille vasikoille. Ja vasikat tuijottelevat vallan valoisasti vierailijaa.
”Ja minkäs nimisiä pikkuisia täältä sitten löytyy, kyseli ex-karjanhoitaja Anja Kotkavalkama Yli-Tommolan navetassa Kalkkisten kylässä. Kuva: Juha TanhuaAnja Kotkavalkama päätteli työnsä karjanhoitajana 60-luvun lopulla Ylä-Kokkolan tilalla Lahdessa, jonka jälkeen hän siirtyi teollisuuden palvelukseen.
Ja niin tehokkaasti vuodet menivät, että yhä edelleen suurin osa tuon ajan asioista on kristallinkirkkaana mielessä. Etenkin se, mikä teki tuolloin ja mikä yhä tänäänkin ammattikunnasta osaavan.
Anja Kotkavalkaman kesäretkeä ei aurinko hellinyt, mutta toppatakkikaan ei haitannut, kun vastassa oli tuttuakin tutumpi eläin. Kuva: Juha Tanhua”Hyvä hoitaja on vastuussa karjastaan oli sitten päivä tai yö ja sitoutuu tekemisiinsä täysillä. Vastuu painoi kyllä kovin, tai ainakin se näin oli minulla.”
”Ja kyllä silloin piti perusasiat tietää eläinlääkärinkin hommista, vaikka toki varsinainen lääkärikin sitten tilanteen niin vaatiessa aina paikalle saatiin”, muistelee Kotkavalkama.
Kotkavalkaman kaipuun entiseen aikaan ymmärtää hyvin, kun juttelee hänen kanssaan.
”Nykyään kaikki on niin suurta ja yksiköt suuria, ei kai sitä sitoutumista voi niin enää odottaakaan, kun kaikki on vaan teollista.”
Niin, että kävisikö nykyään millään niin, kuin Kotkavalkamalle oman uransa tähtihetkillä?
”No, juu sen kerran kun olin kesälomalla, niin minuthan soitettiin takaisin hommiin, koska yksi nutipää nosti maitonsa ylös eikä antanut kenenkään sitä lypsää. Kun sitten menin navettaan, niin siellä se suurimpaan äänen huuti minua ja ei muuta kuin lypsylle”, naurahtaa ex-hoitaja.
Ja nutipää. Punainen nutipää on Anja Kotkavalkaman mielestä ainoa oikea lehmä.
”En ihan varmasti näistä nykyaikaisista niin tiedä. Ovat aika laihojakin ja jotenkin oudon sorttisia minusta. Ei kuule minun aikanani lehmällä kylkiluut paistaneet, kuten nykyään. Semmonen punainen kunnon lehmä, ei kai semmoista taida enää oikein nähdäkään”, täräyttää Kotkavalkama.
Hän on Nalli, laadukas ja arvonsa tunteva navettakissa. Ja arvovieraan uusi ystävä. Kuva: Juha TanhuaMeitä yhdistää marraskuussa 90-vuotisjuhliaan viettävän Kotkavalkaman kanssa siis selkeästi rakkaus sekä kissoihin että lehmiin. Sen verran lämpimästi ”Mimmu” tosiaan kohtasi tilavierailulla tallikissa Nallin, joka teki myös allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen.
Ja se lehmä. Siinä oli tärkein syy, miksi Satu-tytär äitinsä halusi tuoda vielä kerran navettaan.
Lehmän katse on vain ihan parasta, sen me toki tiedämme, mutta ehkä todelliselta asiantuntijalta kannatta varovaisesti kysyä myös, että onko lehmä sitten eläimeksi lopulta vähän hömelö. Joku kun niinkin tohtii sanoa.
Kysymyksen kuullessaan Anja Kotkavalkaman jo ennestäänkin hyvä ryhti paranee ja hän katsoo allekirjoittanutta todella tiukasti silmiin.
”Lehmä on kuule todella paljon viisaampi kuin yksikään ihminen. Se minun täytyy sinulle todeta.”
Ja minun on totisesti helppo uskoa. On aika lähteä moikkaamaan Leevi-sonnia, mutta se onkin jo täysin toinen tarina ja toisenlainen lehmä. Ei punainen nutipää, vaikka ihan kamalan kiva ja komea hänkin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat









