Viljelijän julkisuuskuva ei ole ajan tasalla ja se voi pahimmillaan romuttaa kiinnostuksen alaa kohtaan: ”Pitäisi päästä pois 1950-luvun mielikuvasta”

Onko maatalouden julkisuuskuva ajan tasalla? Liikkuuko kuluttajan ja alaa harkitsevan mielikuvissa talikko vai robotti? MT:n arkistokuvassa vuodelta 2009 lomittaja Viivi Visuri siirtää rehua. Oikealla Keski-Pohjanmaan ammattiopiston Kpedun opetusnavetan automaattiruokkija. Kuva: Jaana Kankaanpää

”Olisipa hienoa, jos suomalaista ruuantuotantoa aidosti arvostettaisiin niin, että viljelijäkin hyötyy.” Näin todettiin erään tutkimushankkeen ryhmäkeskustelussa.

Samassa keskustelussa esille nousi myös toinen tärkeä näkökulma: Ruoka ei saa olla itsestäänselvyys. Jos se tajutaan, tuottajan arvostus voi nousta.

Kommentit nousivat esille, kun maatalouden julkisuuskuvasta keskusteltiin tiistaina Helsingissä AgriHubin ja Luonnonvarakeskuksen (Luke) järjestämässä tilaisuudessa.

Maatalousalalle tarvitaan kipeästi tulevaisuuden osaajia, mutta karkottaako nykyinen asenneilmapiiri alaa harkitsevat? Miten maatalouden julkisuuskuvaa voitaisiin kohentaa?

Luken erikoistutkija Csaba Jansik kertoi kiertäneensä 25 vuoden kansainvälisen tutkimustyönsä aikana monissa maissa. Hän esitti muutamia esimerkkejä Saksasta ja Ruotsista.

Vuonna 2016 Jansik haastatteli Saksan suurimman osuuskuntapohjaisen liha-alan yrityksen johtajaa. Tämä oli hyvin huolissaan maan lihatalouden imagosta ja kertoi, että moni alan opiskelija harkitsi jopa alan vaihtoa tuntiessaan kaikkien syyttävien sormien osoittavan heihin.

Saksassa maataloutta on kuritettu myös monenlaisin säädöksin. Tuore esimerkki on viime vuonna voimaan tullut määräys, jonka mukaan kukkopoikasia ei saa kananmunantuotannossa enää lopettaa päivän ikäisinä.

Vaihtoehtona on sukupuolilajitella munat, karsia niistä koiraspuoliset ja tuhota ne. Tutkimukset siitä, minkä ikäisinä munat pitäisi lajitella, ovat kesken.

"Poliitikot päättivät, että ensi vuodesta eteenpäin munat tulee tuhota viikon ikäisinä, vaikka nykyinen teknologia ei siihen aivan kykene kaupallisessa mittakaavassa.”

Lopputuloksena on, että moni antaa munien kuoriutua kuten ennenkin ja vie sitten kukkopoikaset kasvatettaviksi Puolaan. Toinen vaihtoehto on tuoda Alankomaista valmiiksi valikoidut kanat.

”Ala sopeutuu, mutta onko ratkaisu järkevä”, Jansik kysyy.

Ruotsissa lihantuotannon julkisuuskuva oli 2010-luvulla erittäin negatiivinen. Lihatiloille tehtiin salakuvausiskuja.

”Serkkuni pitää sikatilaa Ruotsissa. Hänenkin tilallaan käytiin. Yhdestä ainoasta siasta saatiin sen verran epäedullinen kuva, että kuvatekstiksi voitiin laittaa ’apaattinen sika’”.

Kun sianlihan omavaraisuus Ruotsissa laski vauhdilla, alettiin havahtua siihen, että parin kolmen vuosikymmenen kuluttua oltaisiin kokonaan tuonnin varassa. Huoli huoltovarmuudesta sai alan järjestäytymään ja kertomaan laajasti ja avoimesti ruotsalaisen sian hyvinvointitilanteesta sekä kotimaisen tuotannon muista hyvistä puolista.

”Alan julkinen kuva kääntyi tosi lyhyessä ajassa, negatiiviset somepostaukset hävisivät ja mediassa tilaa saivat tuontilihakohut”, Jansik kertoo.

Suomessakin huoltovarmuusasioihin on herätty geopoliittisen tilanteen myötä, Jansik toteaa. ”Valtamedia on meillä suhtautunut maatalouteen neutraalisti tai positiivisesti, mutta nyt somessakin sävy on muuttunut positiivisempaan suuntaan.”

Kielteiset asenteet ovat vain yksi lukemattomista paineista, joita maataloustuottajaan kohdistuu. Jansik luetteli muun muassa ympäristö-, vastuullisuus- ja eettisyyspaineet, monimutkaiset tukiehdot ja valvonnan sekä riskit, joita tuottajalla on kannettavanaan paljon enemmän kuin muilla: markkina-, hinta-, sää-, laatu, investointi- ja poliittiset riskit.

Viljelijän täytyykin nykyään olla todellinen moniosaaja, mutta julkisuudessa se ei välttämättä näy.

”Pitäisi päästä pois 1950-luvun mielikuvasta, jossa maanviljelijän saappaanvarresta tursuaa sonta ja suupielessä on heinänkorsi”, eräs keskustelija kommentoi. ”Sen sijaan on tuotava esille kuva kiinnostavasta ja innostavasta tulevaisuuden alasta.”