Miksi metsäala turvautuu siloteltuihin mainoksiin eikä uskalla näyttää työn rosoista todellisuutta?

Upea, ammatistaan ylpeä porukka haluaa tehdä päivittäin metsässä laadukasta, tehokasta ja virheetöntä jälkeä, mutta kukaan ei ole virheille immuuni, kirjoittaa Laura Linkoneva. Kuva: Sanne Katainen

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin asia tulee liian lähelle ja kaikki siinä alkaa ärsyttää? Haluat ehkä ottaa etäisyyttä ja olla miettimättä asiaa? Näin voi käydä vaikkapa puolison kanssa, opiskellun alan tai työpaikan kanssa.

Sisuksissa velloo epämääräinen viha-rakkaussuhde, ja pieninkin asia hiertää. Itselläni on ollut tällaisia viha-rakkauksia muutamankin kerran ja yleensä jonkin sorttisen uupumisen kylkiäisenä. Oloon auttaa yleensä lyhyt aikalisä, aiheeseen liittyvien tilien seuraamisen lopettaminen, roikkumassa olleiden tehtävien palauttaminen tai täysi irtiotto – irtisanoutuminen tai ero.

Itselläni tällainen olo oli muutama vuosi sitten metsäalan kanssa. Metsä oli ollut itselleni turvapaikka, ja se olikin syy, miksi alalle alun perin kouluttauduin. Mutta nyt se tuntui valtaavan kaiken kaistan. Työskentely metsässä oli mielenkiintoista ja sopivan haastavaa, mutta kun illalla avasin Twitterin, metsäkeskustelun seuraaminen näännytti. Kontrasti näiden maailmojen välillä oli suuri.

Ei tehnyt mieli osallistua keskusteluun. Ja ei, syypäänä ei ollut metsäalaa kritisoivat keskustelijat, vaan metsäalan sisäiset toimijat. Ne, joiden pitäisi jonkinlaisen raa’an jaottelun mukaan olla se ”oma joukkue”. Silloin lähinnä hävetti. Metsäala alkoi ärsyttää, kun taas töissä metsäkoneen näkeminen toi edelleen perhosia vatsaan.

Viharakkausaallokon pahimmassa alhossa tukkipinojen näkeminen ärsytti. Jokainen vastaantuleva auto tuntui olevan tukkirekka. Joka ikinen mainoskanava tuntui mainostavan metsäyhtiöitä, ja teki mieli kääntää kanavaa.

Mikä näissä isolla rahalla tehdyissä, sinänsä kauniissa mainoskampanjoissa ärsytti?

Se, että ne tuntuivat viherpesulta.

Ei yhtiö tietenkään kävele mainostoimistoon ja osta isolla rahalla itsestään antimainosta, mutta se, että yhtiöstä ja mainoksesta toiseen yritykset joutuvat alleviivaamaan oman toimintansa ekologisuutta, vastuullisuutta ja eettisyyttä pöllön huhuilun säestämänä saa ajattelemaan, että lopettakaa jo.

Miksi asiaa pitää hieroa naamaan? Yritetäänkö tässä vakuuttaa itseä vai muita?

Pitäisikö mainoksissa näyttää enemmän avohakkuita, turpeeseen uponneita koneita, hajonneita paineletkuja ja kolhiintuneita puita? No, ei ehkä kuitenkaan. Positiivisten mielikuvien luomista ja olemassa olevien käsitysten tukemistahan mainokset ovat ja usein lopulta aika kaukana arjesta ja itse liiketoiminnasta.

Onnellinen eläinkin vain ilmestyy vihreältä niityltä lautaselle kulkematta hiilidioksidikammion kautta, ja hakkuu tehdään kaatamatta ainuttakaan puuta. Taikuutta!

Tätä kirjoittaessa uusi, nyt keväällä televisiossa näytettävä metsäalaa seuraava sarja ei ole vielä alkanut.

Raivorealistina haluaisin nähdä letkujen hajoavan yöllä räntäsateessa ja koneen uppoavan suohon kirosanojen siivittämänä, mutta pahoin pelkään, ettei laajasti eri metsäalan toimijoiden rahoittama seurantareality ole ihan niin dokumentaarinen.

Ehkei haluta vahingossakaan antaa lyömäaseita millekään taholle, joten parempi kun kukaan ei mokaile ja metsässä paistaa iltavuorossakin aurinko.

Jää nähtäväksi, onko uusi sarja kiiltävää, mainostoimiston tuottamaa lobbareiden kynästä tullutta brändityötä vai näkyykö sarjassa myös työn se puoli, mikä koko perheen ohjelmasta piipattaisiin.

Nyt jo tv-sarjaan osallistuneiden henkilöiden puheiden faktoja tarkastettiin kolmen eri tutkijan voimin, ja eipä väitteet saaneet tutkijoita taakseen. Pelottaa, että uusi sarja on taas vain yksi ison rahan mainoskampanja, eikä rosoa uskalleta näyttää.

Helposti se, että aina silotellaan, piilotellaan ongelmakohtia ja käännetään keskustelu sivuraiteille, kääntyy itseään vastaan ja kaikki viestintä alkaa näyttää teennäiseltä tai tarkoituksella vääristellyltä.

Upea, ammatistaan ylpeä porukka haluaa tehdä päivittäin metsässä laadukasta, tehokasta ja virheetöntä jälkeä, mutta kukaan ei ole virheille immuuni. Telat kolhivat välillä puita, juuret ottavat osumaa, kone kyntää syvällä ja letkuja hajoaa.

Nämä kaikki ovat elämää metsässä, muttei niitä tietenkään mainoksiin paineta. Toivon, että sarjassa näytetään kaikki tunteet harmista riemuun, koska aitous virheineen on paljon lähestyttävämpää kuin siloiteltu teennäisyys.