Petopolitiikassa ei pidä takertua suden suojelustatuksen muutokseen – muita keinoja lukon avaamiseen pitää etsiä aktiivisesti

Susi. Kuvituskuva. Kuva: Petteri Kivimäki

Suomen riistapolitiikka näyttää ajautuneen umpikujaan, josta etsitään ulospääsyä suden suojelustatuksen lieventämisestä. Aluksi pyritään muuttamaan suden statusta Bernin sopimuksessa, jotta EU:n luontodirektiiviä voidaan muuttaa niin, että susi muuttuisi tiukasti suojellusta lajista suojelluksi lajiksi. Tämän suojelustatuksen muutoksen uskotaan parantavan mahdollisuuksia harjoittaa Suomessa suden kannanhoidollista metsästystä.

Suunnitelman toteutuminen edellyttää kuitenkin, että EU:n jäsenvaltiot yksimielisesti hyväksyvät luontodirektiivin muutoksen. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis varsin epävarma hankekokonaisuus.

Suomen liityttyä EU:hun vuonna 1995 sudensuojelun säännökset ja valvonta tiukkenivat. Seuraukset olivat yllättävät: susien määrä romahti Suomessa vuosina 2005–2010. Ilmiölle ei löydetty muuta selitystä kuin salametsästyksen yleistyminen.

Susien lisääntyminen oli vaikeuttanut susialueilla asuvien ihmisten arkea. Kun viranomaiset eivät reagoineet ihmisten vetoomuksiin, tuli salametsästyksestä epävirallinen keino susikannan säätelemiseksi.

2010-luvun aikana susiin suhtautumisessa tapahtui merkittäviä muutoksia niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin. Suden oikeudettoman metsästyksen rangaistuksia kiristettiin säätämällä se törkeäksi metsästysrikokseksi, jolloin myös poliisin tutkintamahdollisuudet paranivat.

Perhossa paljastuneen kolmen suden salakaatotapauksen herättämä keskustelu voimisti salametsästyskriittistä ilmapiiriä.

Vuosina 2015–2016 toteutetun kaksivuotisen kannanhoidollisen metsästyksen ajateltiin ehkäisevän laitonta suden tappamista. Tavoitteena oli kohdistaa metsästys erityisesti nuoriin susiin, mutta alfayksilöiden osuus tapettujen susien joukossa oli arveluttavan suuri.

Suden metsästys on vaativa laji, ja siihen pitäisi osallistua vain hyvin valikoitu ja rajallinen joukko tehtävään koulutettuja metsästäjiä.

Sitä, että kannanhoidollinen metsästys kasvattaa susien sosiaalista hyväksyntää ja vähentää salametsästystä, ei Suomen riistahallinto ole pystynyt perustelemaan tavalla, jonka EU-tuomioistuin ja Suomessa hallinto-oikeudet hyväksyisivät. Tavoite sinänsä on luontodirektiivin mukainen hyväksyttävä päämäärä, mutta sen lisäksi on kyettävä perustelemaan riittävin tieteellisin todistein, että metsästys todella vähentää laitonta tappamista.

Kannanhoidollinen metsästys ei saa myöskään vaarantaa suden suotuisaa suojelun tasoa, ja metsästyksen tulee olla rajoitettua ja valikoivaa.

Tähän EU-tuomioistuimen argumentaatioon perustuen hallinto-oikeudet ovat viime vuosina kumonneet suurpetojen kannanhoidollista metsästystä koskevat luvat. Viimeksi riistakeskus perusteli ilvestä koskevia poikkeuslupia paikallisyhteisön sitouttamisella ilveskannan suotuisan suojelun tason säilyttämiseen, mutta hallinto-oikeuksien mukaan tavoitteen saavuttamista ei kyetty ”täsmällisten tieteellisten tietojen perusteella osoittamaan”.

Paikallisyhteisön sitouttaminen on epämääräinen argumentti. Vaikka salametsästyksen hyväksyntää vielä jossain määrin esiintyisikin, ei siihen suhtauduta paikallisyhteisöissä enää samalla tavalla hyväksyvästi kuin ennen.

Sen sijaan monissa metsästysseuroissa esiintyy edelleen suden salametsästyksen vähättelyä, mikä voi rohkaista joitakin jäseniä laittomuuksiin. Sitouttamisen tarve koskee enemmän metsästäjäyhteisöä kuin paikallisyhteisöä.

Kannanhoidollinen metsästys voisi aktivoida seuroja ehkäisemään salametsästystä alueillaan, mikäli siihen liittyy motivoivia elementtejä. Esimerkiksi, jos alueella tapetaan suurpetoja laittomasti, ei kannanhoidollista lupaa myönnettäisi alueelle moneen vuoteen.

Riippumatta siitä muuttuuko suden suojelustatus, on suotuisan suojelun tason saavuttaminen edelleen susipolitiikan keskeinen tavoite. Nykyisen luontodirektiivinkin mukaan kannanhoidollinen metsästys on mahdollinen konkreettisesti ja tapauskohtaisesti, jos on olemassa erityinen, esimerkiksi kannan liiallisesta kasvusta aiheutuva alueellinen ongelma.

Viranomaisten on kuitenkin perusteltava lupapäätöksensä aikaisempaa huomattavasti paremmin tieteellisin tiedoin ja todistein.

Susipolitiikan nykyinen umpikuja ei ratkea keskittymällä vain suojelustatuksen muuttamiseen, vaan susipolitiikkaa on kehitettävä kaikilla tasoilla ja kokonaisvaltaisesti. Susialueiden arkipäiväisten ongelmien kannalta on tärkeää jatkaa myös ennaltaehkäisevien menetelmien kehittämistä.

Pertti Rannikko

ympäristöpolitiikan emeritusprofessori

Itä-Suomen yliopisto