Koukussa kehräämiseen

Lampuri, kehruukurssin vetäjä Sini Hakomäki kertoo ystävästään, joka kehrää värttinällä lankaa samalla kun ulkoiluttaa koiraansa. Värttinöidensä kanssa takkuavat kehruukurssilaiset katsovat epäuskoisina toisiinsa – opettaja varmasti liioittelee.

Värttinää käsitellessä ei pysty ajattelemaan saati tekemään mitään muuta, ja keskittymisestä huolimatta vehje alkaa pyöriä väärään suuntaan ja langasta tulee noloa klumperoa. Hakomäki lisää epäuskoa entisestään sanomalla, että värttinän puuttuessa kehrätä voi vaikka omenalla ja kynällä.

”Kaikki ovat aloittelijoita joskus. Aikamoista takkuamista se itselläkin oli aluksi”, Hakomäki sanoo. Nyt hän karstaa, värttinöi ja kehrää televisionkatselun lomassa. Kädet ja jalat toimivat kuin lihasmuistilla, ja jälki on tasaisen sileää.

Hakomäki on pitämässä langankehruukurssia Ylistarossa, Mervi Heikkilän kotona. Kurssilaisten porukka kehrääntyi kasaan kuin itsestään. Osaa yhdistävät lampaat, kaikkia himo käsitöihin. Monen varastosta löytyi mummon vanha rukki ja heräsi ajatus, josko joku opettaisi käyttämään sitä.

Sini Hakomäki on oppinut kehräämisen itse, kokeilun ja erehdyksen kautta. Artesaanin koulutuksen hankkinut lampuri ei saanut käsi-ja taideteollisuusoppilaitoksessa kehruuopetusta – kun ei sitä kukaan osannut opettaa.

Käsillä tekemisen merkitystä kurssilaiset Heli Saari, Tiina Kaarela, Sanna Haapamäki, Marja-Liisa Ahokas, Ritva ja Silja Lindberg, Maija Sippola ja Mervi Heikkilä pitävät valtavana.

”On ihanaa tehdä jotain käsinkosketeltavaa, nähdä työnsä tulos. Moni ei tätä nykypäivän työelämässä enää koe”, sanoo Ritva Lindberg , joka sai kurssille mukaansa myös lapsenlapsensa Siljan. ”Olisi hienoa, jos tällaiset taidot siirtyisivät sukupolvelta toiselle, kuten ennen. Ja on tässä kehräämisessä jotain eksoottista, ei tätä enää yleisesti osata.”

Heikkilän suomenlampaan ja rygjan risteytys, Venus-lammas, on keritty kurssia varten. Ruskea, villava kasa on keskellä tuvan lattiaa. Hakomäki karstaa sitä rauhallisesti ja kertoo, miten tärkeää on saada villasta sopivan sileä lepere, jota sitten voi kehrätä langaksi.

Karstattu villa kehrätään joko käsissä, painovoiman avulla pyöritettävällä värttinällä tai poljettavalla rukilla, joita tuvan lattialla on rivissä kolme.

Kurssilaiset kokeilevat kutakin työvaihetta itse, ja pian maltilliset kirosanat täyttävät pirtin. Miksi tästä tulee näin klumppuista? Ei tästä tule mitään! Minä pilasin kaiken!

Alkuhankaluuksista huolimatta uusien taitojen opettelu lie perin vangitsevaa, sillä kukaan ei anna periksi ja heitä värttinäänsä nurkkaan.

Marja-Liisa Ahokas muistaa, miten hänen äitinsä aikanaan kehräsi lankaa. Kylän naiset järjestivät kehruutalkoita, jolloin kerralla kehrättiin koko talon villat. Sitten siirryttiin toiseen taloon. Oman langan ja vieraan talon langan kehruussa oli vissi ero. Se oli rukin poljentanopeus.

”Kun tehtiin vieraalle, poljettiin ta-loo-hin, ta-loo-hin...” Marja-Liisa Ahokas sanoo venyttäen verkkaisella äänellä. ”Ja kun kehrättiin omaa villaa, se meni että ittelleittelleittelle”, hän säksättää kiivaasti.

Villalankaa, sileää ja tasalaatuista, saa myös kaupasta. Miksi nyt tämäkin pitää tehdä itse, kun homma selvästikin on työlästä ja kehruuopettajat kiven alla? Youtubeen ladatut opetusvideot eivät nekään tee mestaria. Silti kehruukurssilaiset, vaikka lankaa on saatu aikaan vasta pieni keko, jo suunnittelevat sen värjäämistä kasviväreillä. Kenen luona pidettäisiin värjäyskurssi?

Itse tekemisen palo näkyy selvästi kaikkien katseista. Ne on suunnattu intensiivisesti käsillä olevaan nykerrykseen. Ja siinä nykerryksessä kurssilaisten mielestä piilee onnen resepti.

”Pitää olla koko ajan paljon tekemistä, niin eipä ehdi ylimääräisiä ajattelemaan.”